Ahdistus & hylätyksi tulemisen pelko & parisuhde

Ensin vähän taustatietoja... Olen seurustellut nyt seitsemän vuotta. Aloitin aika nuorena, 19-vuotiaana ja tämä on ensimmäinen suhteeni, joskin jotain seksuaalisia kokemuksia minulla on ollut ennen tätä. Olen ollut pääasiassa onnellinen ja tyytyväinen parisuhteessani, mutta aivan viime aikoina on ollut aika - hankalaa.

Taustatietoja viime ajoille. Reilu vuosi sitten halusin erota. Ruoho näytti vihreämmältä aidan takana, oli jonkinlaista itsenäistymishalua, olin ihastunut toiseen, olin tyytymätön, koska toinen ei halunnut ottaa viimeistä askelta sitoutumiseen (=avio) sun muuta. Puoliso ei halunnut erota ja parin kuukauden venkoilun jälkeen päätin jäädä. Enkä ole katunut, olen ollut taas onnellinen ja ehkä se kriisi tavallaan vähän vahvistikin. Minulla on aina ollut hylätyksi tulemisen pelkoa, mutta sen jälkeen, kun mies ilmaisi haluavansa ehdottomasti olla kanssani, se vetäytyi taustalle latentiksi.

No, me sovimme hiukan vapaammasta suhteesta. Ei täysin vapaasti, mutta sai suudella muita ihmisiä, nukkua muiden kanssa, kosketellakin ja sellaista. Se sopi minulle ja olihan se tietyllä tavalla hienoakin seurustella miehen kanssa, jolla on vientiä muidenkin naisten joukossa. Mies oli selkeästi tällä saralla aktiivisempi, osin siksikin, että hän tykkää käydä ulkona kavereittensa kanssa juhlimassa, kun taas minä olen kotikissa eli minulla on paaaaljon vähemmän tilaisuuksia.

Vietin nyt sitten syys-lokakuun Ukrainassa työharjoittelussa. Puoliso tuli "noutamaan" minua sieltä ja lomailimme yhdessä reilun viikon. Jo heti tultuaan hän leväytti, että oli nuollut toisen naisen klitorista eli siis harrastanut suuseksiä. Oli kuulemma ollut humalassa, tilanne oli eskaloitunut, mutta se ei ollut kestänyt kuin n. 5s, koska mies oli jo siinä vaiheessa tajunnut hölmöilevänsä pahasti ja oli näin ollen lopettanut. Aluksi olin vähän shokissa, olihan tuo selvä sopimusrike, mutta jotenkin ajattelin, että eihän se nyt iso juttu ole, kunhan ei toistu.

Loma sujuikin ihan mukavissa merkeissä ja vielä muutama päivä paluun jälkeen, mutta sitten romahdin. Ja sen jälkeen olen ollut jatkuvasti kestoahdistunut. Olen KOKO AJAN ahdistunut. Välillä se on akuuttia, silkkaa paniikkia, haukon henkeäni enkä tiedä, minne työntäisin pääni, koska SATTUU. Välillä ahdistus vain puikkelehtii taustalla, mutta koko ajan se on jossain tuolla, takaraivossa. Elän kuin kuplassa, en saa yhteyttä mihinkään, olen irrallani maailmasta. Minulla on kyllä taustalla alakuloisuutta, olen joskus harkinnutkin jotain mielenterveysjuttuja, mutta kun viimein raahauduin YTHS:lle juttelemaan syömishäiriöistä (mahdollisesti BED - ts. syön välillä AIVAN liikaa, välillä en juuri lainkaan jne), en sitten kuitenkaan kelvannut mihinkään hoitoon. Ehkä olen liian terve. Mutta ei minulla koskaan ole tällaista ollut. Aiemmin ahdistus on kestänyt akuutisti 1-2 päivää ja liittynyt enemmän yleiseen yksinäisyyteen, "kukaan ei tykkää minusta" jne. Silloin olen saanut voimaa miehestäni. Nyt välillä kammoan häntä ja silti tarvitsen häntä ja hakeudun hänen luokseen saamaan lohtua.

Kuten sanon, olen oikeastaan aina pelännyt hylätyksi tulemista, kaikissa ihmissuhteissani. Nyt se on puolison suhteen riistäytymässä käsistä. Olen kirjaimellisesti kauhuissani. Pelkään, että hän jättää, vaikka hän ei ole tehnyt mitään siihen viittaavaa ja sanonut, että haluaa olla kanssani. Kuitenkaan hän ei vieläkään halua naimisiin eikä halua luvata sitä "myötä- ja vastoinkäymisissä" -juttua, mitä kaipaisin todella paljon. Kaipaisin merkkiä sitoutumisesta. Miehestä hän on jo sitoutunut, koska on muuttanut kanssani yhteen, mutta itse en näe sitä niin. Koen, että mies ei halua sitoutua, lopullisesti ja pidän sitä pohjimmiltani omana syynäni, vaikka mies vakuuttaa toista. Ajattelen, etten ole kyllin hyvä.

Minulla on pakkomielle Täydellisestä Tyttöystävästä, joka minun pitäisi olla, jotta kelpaisin ja jotta mies sitoutuisi minuun. Ei kovin yllättäen tämä Täydellinen Tyttöystävä on saavuttamattoman täydellinen. Olen aiemminkin pyrkinyt siihen ja tuntenut huonoa omaatuntoa, koska en onnistu, mutta nyt tämän uuden uhan (pettäminen -> sehän saisi vaikka kenet muun naisen, miksi se mun kanssa hengaa?!?) alla tarve olla TT on krooninen. Mutta en pysty siihen - ja se tekee minut entistä ahdistuneemmaksi. Lisäksi minua ahdistaa olla ahdistunut, koska pelkään, ettei mies jaksa tällaista ahdistunutta, kauhistunutta, valittavaa itkupalloa vaan lähtee. Tämä lisää entisestään pelkoani ja ahdistustani.

Tämä on myös nostanut tapetille kaikenlaisia vanhoja säröjä. Eli siis ahdistun asioista, joiden kanssa luulin jo aiemmin olevani ihan sinut, esimerkiksi miehen suhteellisen usein tapahtuvasta juhlimisesta (lähes joka pe & la - mikä on paljon minulle, koska itse olen absolutisti). En tunne yhteenkuuluvuutta, pelkään tulevaisuutta ja ajattelen, että elämme jotenkin erillisinä - ettei mies todella panosta tähän suhteeseen. Siis siinä mielessä, että hän tekee oman pään mukaan, se on tärkeämpää ja suhde sitten, jos hänelle sopii. Se ei ehkä edes ole totta, mutta näin ahdistuneena ja synkkänä säälin itseäni ja näen kaiken mustana.

Toisaalta en todellakaan haluaisi erota, mutta toisaalta mietin, olisiko se parempi ratkaisu. Voisin etsiä itselleni jonkun, joka sitoutuisi minuun ja mies voisi etsiä itselleen jonkun, joka ei olisi näin ahdistunut, vaativa ja hankala, jonka seurassa olisi kivaa ja rentoa. Että ehkä tästä ei vain tule mitään, ehkä olemme liian erilaisia, toivomme elämältä eri asioita. Minä rakastan ja hänkin rakastaa (sen osuuden uskon), mutta riittääkö se?

Olemme nyt menossa pariterapiaan. Aika on varattu vasta torstaille. En edes tiedä, miten selviän sinne asti, jokainen ilta on koossapysymistä...

 

Hyvä että olette menossa pariterapiaan. Mutta sitä ennen, ihan selvästi sulle ei sovi nuo "vapaat säännöt" mitä teillä on suhteessa. Kenelle ne ylipäänsä sopii, on myös hyvä kysymys. Joko pitäisi sopia uusista säännöistä (ja unohtaa ja antaa anteeksi vanhat asiat.. tosin se voi olla vaikeaa) tai sitten vaan erota. Ahdistuksesi kertoo juuri siitä, että kaikki ei ole niin kuin pitää ja muutoksen olisi tultava.

 

Hyvä että olette menossa pariterapiaan. Mutta sitä ennen, ihan selvästi sulle ei sovi nuo "vapaat säännöt" mitä teillä on suhteessa. Kenelle ne ylipäänsä sopii, on myös hyvä kysymys. Joko pitäisi sopia uusista säännöistä (ja unohtaa ja antaa anteeksi vanhat asiat.. tosin se voi olla vaikeaa) tai sitten vaan erota. Ahdistuksesi kertoo juuri siitä, että kaikki ei ole niin kuin pitää ja muutoksen olisi tultava.

Eivät ne vapaammat säännöt ennen tätä millään lailla häirinneet. Selvää kuitenkin on, että ihan näin ei voi jatkua ja ehdotinkin paluuta ns. normisuhteeseen, mihin mies suostui. Eikä kyse siis ole siitä, että mies olisi halunnut enemmän vapautta ja painostanut minua vapaampiin sääntöihin - minä olin viime vuoden lopulla innokas kokeilemaan muitakin ja minulle sopivat vapaammat säännöt enemmän kuin hyvin. Mutta sellainen semivapaus, jossa saa nukkua toisen kanssa ja kähmiä toista, ei selkeästi ole hyvä idea, koska se riistäytyy helposti käsistä. Mies oli samaa mieltä kanssani tästä.

 

... ahdistuu, kun ajattelee avokkinsa päätä kielineen jonkun toisen haarojen välissä. Höh. Tuohan on ihan itsestään selvää. Tuosta voitte aloittaa pariterapian.

Sinulle kunnon ahdistuslääkitys päälle.

 

... huiahdistuu, kun ajattelee avokkinsa päätä kielineen jonkun toisen haarojen välissä. Höh. Tuohan on ihan itsestään selvää. Tuosta voitte aloittaa pariterapian.

Sinulle kunnon ahdistuslääkitys päälle.

Tuohon yleensä hyvätkin ihmissuhteet päättyvät: mielikuviin toisista ihmisistä. Jos joku on esim. kaksoissuhteessa ja vain toinen eli "kakkonen"on uskollinen niin lopulta ... vaikka alussa olisi ollut: "joo tottakai mä ymmärrän, että sun pitää panna sen vaimosi/miehesi kanssa, ettei se ole puutteessa ja avioliittonne säilyy" ... niin se ymmärrys lopulta loppuu systeemillä "ai sulla ei ole aikaa olla mun kanssa. OK mutta mitäs te sitten siellä perheen yhteisellä lomalla teette siellä etelänmatkalla?". Just joo "korvat vilkkuu haaroissa ok ...... voi, että sä olet niin ihana ihminen kuitenkin ja rakastan sua, kun tuut sieltä haarojen välistä tänne mun luokse kolmen viikon päästä. Mä olen sulle kuitenkin uskollinen ja odotan

 

Erm. Ei tässä nyt ehkä liikaa kannata takertua siihen pää toisen naisen haaroissa olemiseen... Totta kai se vaivaa, mutta vika on vielä syvemmällä. Ei tämä hylätyksi tulemisen kauhu miehen syytä ole, se kumpuaa paljoan kauempaa menneestä, oletan. Pikemminkin se on laukaissut kaiken tämän liikkeelle kuin maanvyöryn ja nyt kaikki vanhat asiat, jotka koskaan ovat suhteessa häirinneet minua, hyökkäävät kerralla kimppuun.

 

Kestä,muuta en osaa tähän sanoa.Olen kokenut hyljätyksi tulemisen,voi verrata,loppuunkuluneen luutturätin viskaus roskiin.Tuosta vaan.Se on sellanen kokemus umpirakastuneelle,että oksat pois.
Asennoi itsesi,kestän,tulee mitä hyvänsä.Se helpottaa.

 

Minulla on pakkomielle Täydellisestä Tyttöystävästä, joka minun pitäisi olla, jotta kelpaisin ja jotta mies sitoutuisi minuun. Ei kovin yllättäen tämä Täydellinen Tyttöystävä on saavuttamattoman täydellinen. Olen aiemminkin pyrkinyt siihen ja tuntenut huonoa omaatuntoa, koska en onnistu, mutta nyt tämän uuden uhan (pettäminen -> sehän saisi vaikka kenet muun naisen, miksi se mun kanssa hengaa?!?) alla tarve olla TT on krooninen. Mutta en pysty siihen - ja se tekee minut entistä ahdistuneemmaksi. Lisäksi minua ahdistaa olla ahdistunut, koska pelkään, ettei mies jaksa tällaista ahdistunutta, kauhistunutta, valittavaa itkupalloa vaan lähtee. Tämä lisää entisestään pelkoani ja ahdistustani.

Minulla on vähän samanhenkisiä kokemuksia kuin sinulla. Luulen, että tämä tilanne on sinulle nyt herätys alkaa käsittelemään näitä asioita itsesi kanssa. Vaikka se todellakin kliseeltä kuulostaakin, on ihan totta ettei kukaan voi rakastaa sinua, ellet itse ensin rakasta itseäsi. Sillä vaikka toinen kuinka vakuuttelisi sinulle rakkauttaan ja sitoutumistaan, ei se mene sinulle läpi, ellet todella itsekin usko, että sinussa on jotakin rakastettavaa.

Minäkin yritin olla ihastuttava poikaystävän perheen mielestä, hyvä tyyppi hänen kavereilleen, menestynyt uraohjus ja opiskelija sekä muutenkin täydellinen ja huomioiva ihminen kaikilla elämän aloilla. Eihän siitä mitään tullut, jatkuva itsensä tarkkailu ja kritisointi olivat todella kuluttavaa. En voi muuta, kuin olla oma itseni, luottaa itseeni ja siihen, että kelpaan kyllä. Tällä tavoin onnistun myös huomaamattani noissa edellä mainituissa asioissa. Mieti, vaaditko täydellisyyttä myös mieheltäsi. Et varmaankaan.

 

Tekstistäsi pistää silmiin muutamia seikkoja. Ensinnäkin olet ihan liikaa riippuvainen miehestäsi. Peilaat onnellisuuttasi häneen. Kuitenkin sinä itse olet vastuussa itsestäsi ja asiat eivät pakene minnekään. Kannattaa siis yrittää tulla itsensä kanssa toimeen, koska sitä samaa ihmistä hyvine ja pahoine puolineen joutuu raahaamaan mukanaan koko elämänsä.

Nuorten naisten ongelma on siinä, että pitää oppia hyväksymään se, että elämä ei ole täydellistä ja että elämässä on aina tehtävä valintoja. Yrität minun mielestäni rimpuilla eri vaihtoehtojen välillä, mutta et osaa tehdä päätöksiä, vaan yrität pitää kaikesta kiinni (et uskalla jättää miestäsi, mutta haluaisit vapaamman suhteen, jotta pääset nauttimaan vieraista miehistä). Missään vaihtoehdossa et puhu siitä, että jättäisit miehesi siksi, että voisit kasvaa itsenäiseksi naiseksi. Puhut vain siitä, että löytäisit jonkun paremman miehen. Väärin. Suhteesi ei voi koskaan onnistua, jos et ihan ekaksi rakasta itseäsi ja ole sallivampi itsesi suhteen. Elämä on tie ja siihen kuuluu hyviä ja huonoja valintoja, joiden kanssa pitää vain elää.

Kannattaa tajuta myös se, että hylätyksi tulemisen pelko on meissä kaikissa olemassa. Jokainen on nähnyt esim. kaupassa tai kadulla äidin ja lapsen, kun lapsi jää jonnekin ja äiti huutaa, että ala tulla tai lähden yksin, jolloin lapsi juoksee itkien perään ja pyytää, että älä jätä. Sinun olisi terveellistä miettiä, että mitä tapahtuisi, jos miehesi jättäisi sinut? Kuolisitko? No et kuolisi, vaan elämä jatkuisi sen jälkeenkin, kunhan olisit tehnyt surutyösi. Osa rimpuilustasi johtuu ehkä siitä, että sinun on nyt helppo "kiukutella", koska miehesi on osoittanut, että hän ei ole lähdössä minnekään, joten sinä olet voinut oikutella suhteessa: olet halunnut erota, olet halunnut vapaampaa suhdetta ja nyt taas perinteisempää jne.

Minusta sinun ongelmasi eivät ratkea, vaikka menisittekin naimisiin. Olet aika lailla hukassa ja yrität koko ajan suorittaa ja saavuttaa suhteessa jotakin. Se olisi ihan hyvä, että keskittyisit vain tähän päivään ja nauttisit nyt juuri tästä päivästä. Ei se elämä ole tämän kummempaa, joten miksi murehdit tulevaa? Jokaisella on alakuloa ja on kiva joskus uppoutua sellaiseen melankoliaan ja itsesääliin, mutta siihen ei pidä jäädä tonkimaan liian pitkäksi aikaa. Jos et ole masentunut, vaan ainoastaan vähän down, niin pidä huoli riittävästä liikunnasta, yhteisistä harrastuksista ja terveellisestä ruokavaliosta. Kun syöt monta pientä ateriaa päivässä, niin veren sokerikin pysyy kurissa eikä tule mitään ahmimisia.

Minusta on hyvä idea, että menette pariterapiaan. Yrittäkää saada suhteenne kuntoon, mutta jos ero on parempi ratkaisu, niin sitten pitää vain ajatella, että suhteessa oli paljon hyvää, siitä jäi hyvät muistot, mutta elämän polku jatkuu nyt uusia uria eteenpäin yms. Ymmärrät varmaankin, että aika harva ensisuhde jatkuu elämän loppuun saakka vuosikymmeniä. Sinä olet treenannut parisuhdetaitoja vain tämän yhden miehen kanssa, joten jos suhde päättyy eroon, niin muista seuraavassa suhteessasi sitten joskus, että mitä virheitä sinä ehkä olet tehnyt ja mitä voisi tehdä toisella tavalla.

Olen sitä mieltä, että pidemmän päälle miehesi lähes joka viikonloppuinen juominen ei voi olla hyvästä. Mitä ihmettä te sitten vapaa-aikana teette, jos mies on lähes aina krapulassa tai kännissä? Et sinä tarvitse sellaista elämää. Ei ihme, jos itkettää ja masentaa, koska et saa hänestä tukea. Pidä huoli, että suhde ei mene siten, kuin mies haluaa, vaan siten kuin yhdessä olette päättäneet.

 

miss mistake: Kiitos vastauksesta! Erinäisiä juttuja nyt sitten...

Nuorten naisten ongelma on siinä, että pitää oppia hyväksymään se, että elämä ei ole täydellistä ja että elämässä on aina tehtävä valintoja. Yrität minun mielestäni rimpuilla eri vaihtoehtojen välillä, mutta et osaa tehdä päätöksiä, vaan yrität pitää kaikesta kiinni (et uskalla jättää miestäsi, mutta haluaisit vapaamman suhteen, jotta pääset nauttimaan vieraista miehistä). Missään vaihtoehdossa et puhu siitä, että jättäisit miehesi siksi, että voisit kasvaa itsenäiseksi naiseksi. Puhut vain siitä, että löytäisit jonkun paremman miehen. Väärin. Suhteesi ei voi koskaan onnistua, jos et ihan ekaksi rakasta itseäsi ja ole sallivampi itsesi suhteen. Elämä on tie ja siihen kuuluu hyviä ja huonoja valintoja, joiden kanssa pitää vain elää.

Kirjoituksestani jäi nyt vähän väärä kuva tämän suhteen, selkeästi. Mainitsin kyllä yhtenä erohaluni syynä "itsenäistymispyrkimykset" ja se oli ihan merkittävä tekijä. Ajattelin silloin, että olen seurustellut käytännössä koko aikuisikäni, en tiedä, millaista on todella elää omillaan (ilman suhdetta siis - seurustelimme kyllä 4 vuotta ennen yhteen muuttoa), millaista on olla itsenäinen sinkku. Ajattelin, että kehittyäkseni ja itsenäistyäkseni minun pitäisi häipyä omilleni. Myönnän toki, että kiinnostus muista miehistä oli myös erohaluja lisäävä tekijä, mutta en suinkaan ajatellut, että erottuani säntäisin etsimään uutta miestä vaan nimenomaan kaipasin itsenäistä eloa ja ajattelin, että elelisin sinkkuna jonkin aikaa.

En sitten kuitenkaan eronnut. Ja olen alkanut ajatella, että kehittyä ja kasvaa voi suhteessakin, jopa itsenäistyä. Ei vain itsenäistyä erilleen toisesta, mutta seisoo omin jaloin. Juuri nyt en selkeästikään seiso ja sitä täytyy ryhtyä työstämään.

Ja vielä vapaammasta suhteesta - se oli ihan yhteinen päätös ja mies sitä varsinaisesti ehdotti. Ei siksi, että halusi peesata minun kiinnostustani vaan siksi, että myönsi itsekin ajattelevansa, millaista se olisi jonkun toisen kanssa. Minulle tämä sopi - eli siinä tilanteessa halusimme sitä molemmat. Halusin vain, mainitessani oman haluni, varmistaa, ettei kukaan luule tilanteen olleen se, että mies painosti minutraukkaparan vapaampaan suhteeseen.

Kannattaa tajuta myös se, että hylätyksi tulemisen pelko on meissä kaikissa olemassa. Jokainen on nähnyt esim. kaupassa tai kadulla äidin ja lapsen, kun lapsi jää jonnekin ja äiti huutaa, että ala tulla tai lähden yksin, jolloin lapsi juoksee itkien perään ja pyytää, että älä jätä. Sinun olisi terveellistä miettiä, että mitä tapahtuisi, jos miehesi jättäisi sinut? Kuolisitko? No et kuolisi, vaan elämä jatkuisi sen jälkeenkin, kunhan olisit tehnyt surutyösi. Osa rimpuilustasi johtuu ehkä siitä, että sinun on nyt helppo "kiukutella", koska miehesi on osoittanut, että hän ei ole lähdössä minnekään, joten sinä olet voinut oikutella suhteessa: olet halunnut erota, olet halunnut vapaampaa suhdetta ja nyt taas perinteisempää jne.

En epäile, etteivätkö kaikki kokisi joskus jonkinlaisia hylätyksi tulemisen tunteita. Mutta tuossa esimerkissäsikin lapsella on jotain dataa olettaa, että äiti hylkää - äitihän lähtee pois. Minulla ei ole mitään todisteita, mutta olen kauhuissani. Eikä tämä koske vain miestäni vaan ihmissuhteitani yleensä. En esimerkiksi riitele mielelläni ystävieni kanssa, koska pelkään, etteivät he sitten halua enää olla ystäviäni. Ts. minun on vaikea pitää kiinni omista haluistani ja tarpeistani tällaisissa tilanteissa.

Minusta sinun ongelmasi eivät ratkea, vaikka menisittekin naimisiin. Olet aika lailla hukassa ja yrität koko ajan suorittaa ja saavuttaa suhteessa jotakin. Se olisi ihan hyvä, että keskittyisit vain tähän päivään ja nauttisit nyt juuri tästä päivästä. Ei se elämä ole tämän kummempaa, joten miksi murehdit tulevaa? Jokaisella on alakuloa ja on kiva joskus uppoutua sellaiseen melankoliaan ja itsesääliin, mutta siihen ei pidä jäädä tonkimaan liian pitkäksi aikaa. Jos et ole masentunut, vaan ainoastaan vähän down, niin pidä huoli riittävästä liikunnasta, yhteisistä harrastuksista ja terveellisestä ruokavaliosta. Kun syöt monta pientä ateriaa päivässä, niin veren sokerikin pysyy kurissa eikä tule mitään ahmimisia.

Olet oikeassa naimisiinmenosta. Se hoitaisi vain oiretta, ei ongelmaa enkä siksi nyt haluakaan mennä naimisiin. En ylipäätään oikeasti halua mennä naimisiin jonkin asian korjaamiseksi. Avioitumisen pitäisi olla seurausta siitä, että suhde voi hyvin, ei siitä, että suhdetta yritetään korjata. Avioliitto ei oikeasti koskaan korjaa mitään.

Veikkaan sitä paitsi, että olen masentunut. Pah. No, olen nyt ottanut yhteyttä YTHS:nkin. Minulla on aiemminkin ollut apatia- ja masennusjaksoja, mutta olen aina jotenkin ajatellut, että itse pitäisi selvitä enkä ole hakenut apua... Pakko kai se on. Täytyy kyllä pyrkiä pitämään huoli noista asioista, jotka mainitsitkin, ne ainakin estävät vajoamasta säälimään itseään omaan sänkyyn. Kävinkin jo tänään liikkumassa!

Voinkin tänään jo selvästi paremmin. Tuon ahdistus-viestin kirjoittaessani olin TODELLA ahdistunut ja maassa. Nyt olen jo sillä tolalla, että voin alkaa etsiä keinoja auttaa itseäni. Sitä säätämistä todellakin riittää, pääkopassani on näemmä moni vaasi kallellaan. Jos hyvinhyvin käy, kela suo minulle kunnian tukea rahallisesti terapiaani. Haluaisin tosiaan olla itsenäisempi ja pitää itsestäni enemmän.

Minusta on hyvä idea, että menette pariterapiaan. Yrittäkää saada suhteenne kuntoon, mutta jos ero on parempi ratkaisu, niin sitten pitää vain ajatella, että suhteessa oli paljon hyvää, siitä jäi hyvät muistot, mutta elämän polku jatkuu nyt uusia uria eteenpäin yms. Ymmärrät varmaankin, että aika harva ensisuhde jatkuu elämän loppuun saakka vuosikymmeniä. Sinä olet treenannut parisuhdetaitoja vain tämän yhden miehen kanssa, joten jos suhde päättyy eroon, niin muista seuraavassa suhteessasi sitten joskus, että mitä virheitä sinä ehkä olet tehnyt ja mitä voisi tehdä toisella tavalla.

Ymmärrän, että harva jatkuu, mutta toisaalta, niitäkin suhteita ON. Tässä suhteessa on loppujen lopuksi todella paljon hyvää, paljon enemmän kuin ikäviä ja huonoja asioita. Siksi haluaisin pitää tästä kiinni. Ja ajattelen myös, että pitkissä suhteissa tulee vaikeitakin hetkiä eteen, mutta että niistä voidaan yhdessä selvitä.

Enkä siis tarkoita, että roikkuisin tässä suhteessa ihan hinnalla millä hyvänsä. Mutta tällä hetkellä, siitä huolimatta, että on vaikeaa, tämä näyttäisi taistelun arvoiselta.

Olen sitä mieltä, että pidemmän päälle miehesi lähes joka viikonloppuinen juominen ei voi olla hyvästä. Mitä ihmettä te sitten vapaa-aikana teette, jos mies on lähes aina krapulassa tai kännissä? Et sinä tarvitse sellaista elämää. Ei ihme, jos itkettää ja masentaa, koska et saa hänestä tukea. Pidä huoli, että suhde ei mene siten, kuin mies haluaa, vaan siten kuin yhdessä olette päättäneet.

Jeh, tämä asia tosiaa häiritsee jonkin verran, kuten olen maininnut... Jos tykkäisin itsekin juhlia, ongelmaa ei ehkä edes olisi, koska voisimme käydä ulkona yhdessä, mutta minä olen absolutistikotikissa, kun taas mies on oluesta pitävä juhlistaja. Hänelle se on tärkeää, koska hän näkee enimmäkseen kavereitaan juuri viikonloppuisin jonkin asteisissa kekkereissä - ei pelkästään, mutta painotus on tämä.

Nyt on tietysti joulukuu ja kalenteri on täynnä kaikenlaisia kissanristiäisiä. Miehellä niitä on vieläpä paljon, koska hän on sosiaalinen ja suosittu. Silti, olen ehkä mieluummin sosiaalisen eläimen kanssa, koska olen itse epäsosiaalinen - me tasapainotamme tässä toisiamme silloin, kun homma toimii.

Noh, nostan tämän jutun esiin pariterapiassa. En tahdo kieltää mieheltä juhlimista, mutta toivon, että voimme saavuttaa jonkinlaisen kompromissin. Minulle esimerkiksi kelpaisi hyvin sekin, että mies yksinkertaisesti joisi määrällisesti vähemmän niissä kissanristiäisissään. Silloin hänellä ei olisi niin roisi krapula seuraavana päivänä ja lisäksi pelkään kyllä jotenkin alkoholia muutenkin. Juuri lehdessä mainittiin, että tätä nykyä on 30-vuotiaitakin maksakirroosipotilaita, jotka ovat juoneet itsensä siihen kuntoon, enkä oikein innostuisi, jos miehelleni kävisi jotain juomisen vuoksi.

 

Tämä "parisuhde" aiheuttaa suurta hämmästystä, ehkä olen liian vanhanaikainen tai perinteinen, mutta en jotenkin vaan käsitä. Ihailtavaa tosin on, että tosiaankin olette pystyneet olemaan yhdessä 7 vuotta, ja olette rehellisiä toisillenne. Mutta kaikki muu... Onko tuo rakkautta enää, vai jotain riippuvuutta tai kaveruutta? Olen pahoillani, olen ehkä yliromanttinen, mutta parisuhteeseen ei kuulu kolmannet osapuolet. On tervettä tuntea ainakin jonkinlaista omistushalua kumppanista. Miten ihmeessä pystyt esim. suutelemaan miestä, kun tiedät että hänen kielensä on ollut vaikka edellisenä iltana jonkun toisen naisen suussa tai jossain muualla. Tuo kuulostaa vaan niin äklöltä, etten itse ainakaan pystyisi koskemaan toiseen. Mutta olenkin aika liioitteleva, koska itseltäni saattaa palaa käämit paljon, paljon vähemmästä. Joten tuo kertomus toi hieman suhteellisuudentajua myös itselleni. Enkä ole ollut noin pitkässä suhteessakaan, joten en voi tietää. Mutta kyllä ihmiset ovat pitkissäkin suhteissa ilman halua kokeilla muita, jos toinen on se oikea.

Sellainen käsitys on tullut, että avoimet suhteet eivät sovi sellaisille jotka ovat liian herkkiä ja tuntevat paljon.