Ei naimisiin,miksi

Hei! Tässä kuuma kysymys: miksi on sellaisia,jotka sanoo,ettei haluu\mene naimisiin,yleensä miehet sanoo? Väittävät,että mikä siinä muuttuu yms. Perusteluja kaipaan siihen miksi kannattaa mennä naimisiin! Itse haluan naimisiin, rakkaudesta ja lasten takia. Totuus on,ettei avopuolisolla lain puoleen ole turvaa ollenkaan! -haaveena häät..-

 

varmaankin siksi, että häärumba tuntuu vastenmieliseltä, ja ehkä avioliitto tuntuu liian ""lopulliselta"". Se voi olla epävarmuutta omasta itsestä, kumppanista tai alitajuista pelkoa, jonka taustalla esimerkiksi vanhempien/sisarusten epäonnistuneet avioliitot. Se on vähän niin kuin taikauskoa: ei tule avioeroa, kun ei koskaan mene naimisiin - vaikka avoliitossa asuisikin ja aikoisi pysyä siinä ja kaikki olisi hyvin. Jotkut ovat myös kyynisiä eivätkä ""usko"" avioliittoon. Mutta pelko lienee suurin tekijä.

Ei halua mennä naimisiin voikaan perustella järjellä, ellei sitten ota esille kylmiä raha-asioita, lasten asemaa tai muita oikeudellisia kysymyksiä. Kun rupeaa miettimään, miksi mennä naimisiin, ei useinkaan löydä järkeviä syitä. Täytyisi vain luottaa niihin ""pehmeisiin"" syihin, näihin paljon puhuttuihin tunteisiin; sille, että haluaa suhteelleen kirkon siunauksen tai virallisen vahvistuksen, haluaa näyttää tunteensa julkisesti, haluaa noudattaa perinteitä... syitähän löytyy, eivätkä ne ole ""järkeviä"".

ehkä monia miehiä - ja naisia - hävettää myöntää, että on niin ""pehmo"", että tahtoo kaikkia noita ei-järkeviä, vaaleanpunaisia asioita tai kauniin hääpuvun tai mitä hyvänsä. siksi puhutaan muka viileästi, ettei avioliitto muuta mitään ja miksi mokomaan hömppään pitäisi siis ruveta.

mistäkö tiedän? siksi, että vaikka nainen olenkin, olen sanonut tuhanteen ja taas tuhanteen kertaan, etten halua naimisiin enkä kihloihin enkä mitään sukujuhlia tai muutakaan sirkusta. todellisuudessa olen pelännyt epäonnistumista, ollut epävarma tunteistani tai suorastaan hävennyt myöntää, että vihkikaavan sanat merkitsevät minulle jotain syvällistä... niin syvällistä, että pelottaa sanoa sellaista ääneen papin edessä.

mikäli sinä haluat naimisiin, sano poikaystävällesi se suoraan. sano, että sinulle avioliitolla on syvällinen merkitys siitäkin huolimatta, ettei arkielämä muutu siitä miksikään. sano suoraan sekin, että haluat pitää joskus häät. jos poikaystäväsi rakastaa sinua ja haluaa pitää sinut luonaan koko loppuelämänsä, kyllä hän on valmis ainakin jonkinlaiseen kompromissiin. minäkin loppujen lopuksi olin, kun elämäni mies minut omakseen tahtoi ja oli niin sinnikäs, että kaivoi pehmeän puoleni esiin piilostaan. ja nyt olen kyllä iloinen, että hän jaksoi vaivautua.

 

Minä en halua mennä naimisiin ennen kuin lasten hankinnasta on päätetty. Minusta on ihan turhaa kärsiä sellaista henkistä ja taloudellista rääkkiä, mikä häistä seuraa, jos tarkoituksena on vain asua yhdessä lapsettomina. Lapset ovat minulle ainoa syy mennä naimisiin. Jos ero tulee, niin avopuolisot saavat oikeudenmukaisesti pitää oman omaisuutensa. Avioliitossa kaikki menee puoliksi ja se vastaa harvoin puolisoiden todellista taloudellista panostusta. Yleensä aina jompi kumpi on tienannut enemmän ja hankkinut enemmän omaisuutta. Jos avoliittoa on kestänyt useita vuosia (ainakin 5 vuotta), niin sitten saattaisin ehkä harkita avioliittoa, vaikka lapsia ei olisikaan tulossa.

 

Osa miehistä on luultavasti ollut häissä vieraana ja on pelästynyt kuollakseen niitä prinsessaleikkejä, touhuamisia, typeriä leikkejä ja morsiamenryöstöjä.

 

Häiden jälkeen nainen alkaa pitää miestä itsestäänvselvyytenä ja talkkarina. Ilman aamenta on helpompi lähteä jos elämä muuttuu sellaiseksi. Eikä elämä muutu niin helposti sellaiseksi kun aamenta ei ole sanottu. Ja tämä on tosi.

 

Mun mieheni (siis avokki vielä) ei ole mitenkään naimisiinmenoa vastaan, mutta hänelle se ei tunnu olevan kovinkaan tärkeää. Minä olen kai kolmekymppiseksi vanhanaikainen, mutta en haluaisi hankkia lapsia, ellen ole naimisissa. Mieheni hyväksyy tämän, koska se on minulle tärkeää, ja on sitä mieltä, et mennään sit viimeistään naimisiin, jos saadaan lapsia. Ehkä sinäkin, ap, voisit käyttää jotain tuontyylistä perustelua. Mikä nyt teidän tilanteeseen ja sinun arvoihisi sopii.

 

Oikean kanssa menen naimisiin. Se on selvä. Mulle se on merkki siitä että kummatkin on tosissaan ja enää ei leikitä.

 

Naimisiin halutaan mennä siinä vaiheessa, kun on löytänyt sen ihmisen, jonka kanssa toivoo jakavansa loppuelämänsä. Kaikki muut selitykset on potaskaa.
Ei vaan oikeasti tunnu siltä ja se täytyy tunnustaa ja luovuttaa ajoissa.

Olen itse 55 v. ja menossa toiseen liittoon ilomielin ja kummankin vilpittömästä tahdosta.
Ekaan menin ns. pakosta asunnon saannin takia. Eleltiin sitä ennen avoliitossa vuosia ja näin jälkikäteen nään, että olihan siihen naimattomuuteen syynsä. Ei ollut riittävästi rakkautta, luottamusta eikä samoja tulevaisuuden odotuksia.
Itsensä lisäksi näistä virhepäätöksistä kärsivät yleensä myös lapset. Sen takia, että nyt joku olisi, ei kannata yhdessäkään pysyä.

 

Minä en halua mennä naimisiin, en usko että siinä mikään muuttuisi.

Miksi kannattaa mennä naimisiin, en osaa sanoa, toiset haluaa toiset ei. Naimisiin kannattaa mennä silloin kun molemmat haluaa, ei vain toisen pakkomielteen takia.

 

Ainoa syy, jonka takia menisin naimisiin, on lapset.
Mutta kun en halua lapsiakaan, niin turha mennä naimisiin

 

Etkös Äijä ole kuullut avioehdosta? Sillä omaisuusasiat ennakoidaan eron varalta toivoen tietysti, ettei sitä paperia koskaan tarvita!

Naimisiin meno ei edellytä mitään rumbaa ja hössötystä. Sen voi hoitaa ihan niin hiljaisesti, kuin haluaa. Silloin se ei käy kukkarollekaan.

Tunnepuolelle ja myös juridisestikin, avioliitto tuo varmuutta ja rauhallisuutta, turvallisuutta, oli lapsia tai ei. Sellaista me varmaan kaikki kaipaamme.

 

Syitä kieltäytymiseen voisi olla vaikkapa seuraavat syyt:
- häät ovat yleensä aina MORSIAMEN suunnittelemat, jotka ovat täynnä rimpsua, röyhelöä ja jopa ällöttävää romanttista naismaista höpsötystä, jossa mies tuntee olonsa yhtä luontevaksi kuin norsu posliinikaupassa

- häät aiheuttavat stressiä ja moni nainen haluaa itselleen TÄYDELLISET häät. Vaikka häiden pitäisi olla parisuhteen kaunein hetki, se lienee aika usein lähinnä helpotuksen huokaus, että koko hössötys ja stressi on ohi.

- taloudellinen rasite. Miehestä voi olla älytöntä maksaa omaisuuksia kukka-asetelmista, alushameesta, koemeikistä yms.

- mies ei koe oloaan luontevaksi juhlien toisena keskipisteenä.

- mies ei koe, että naimisiinmeno muuttaisi mitään

- laiskuus tai että eletään vain päivä kerrallaan (ei viitsi vaivautua, eikä koe, että sillä saavutettaisi mitään)

- sitoutumiskammo (joillekin sormus voi tuntua kahleelta. Avoliitosta voi erota ilman paperisotaa, avioerosta ei)

- pelko pakeista (ei uskalla kosia)

- epävarmuus omista tunteista (onko tämä sittenkään se nainen, jonka kanssa haluan elää koko elämäni)

- kykenemättömyys ymmärtää, miten tärkeää häät olisivat naiselle ja miten kosiminen ja häät olisivat naiselle konkreettinen todiste siitä, miten mies rakastaa naistaan

 

18:05 Kesäleffa: Kun Harry tapasi Sallyn
(When Harry Met Sally)

Katsoin eilen tämän kesäleffan. Elokuvassa pohdittiin eron jälkeistä elämää ja uudelleensitoutumista.

Vuonna 1989 elettiin vielä eri maailmassa ja sinkkuelämän buumista ei ollut vielä tietoakaan.

Pariskunta katseli omissa huoneissaan Casablancan loppukohtausta ja mies tuumasi Ingridin olevan helppo nainen.
Olen aina ollut samaa mieltä.

Eilisen elokuvan loppukohtauksen kirjoittaisin uusiksi.
Lopussa pariskunta palaisi ystävyyssuhteeseen ja toteaisi sinkkuelämän olevan laatuelämää.

Nykyään on kännykät, netti, digikamerat ja ties mitä.
Ei toisen hikisiä sukkia ja petaamattomia vuoteita tarvitse katsoa. Jos haluaa, niin sitten lähettää kameralla kuvan sähkäpostilla. Avioelämän ihanuus on hetkessä poispyyhitty.

Olen aina ollut sitä mieltä, että avioliitto on lasten edun mukainen instituutio. Ei vanhemmalla iällä ole mitään järkeä uudestaan avioitua. En yksinkertaisesti kehtaa, ilkeä enkä viitsi. Yksin on niin hyvä elää.

 

Itse olen mennyt naimisiin ja suurin syy on se, että tapasin miehen, jonka kanssa rakastamme toisiamme ja aiomme viettää yhdessä lopun elämäämme. Tuntuu luontevimmilta, että perheellä on yhteinen nimi ja yhteinen talous. Myöskään yhteiskunta ei suhtaudu avopareihin samalla tavalla kuin aviopareihin. Ja meille oli myös selvää, että haluamme yrittää lasta vasta avioliitossa.

Tuossa yllä moni sanoi, että se iso juhlahumu ja sen kustannukset kauhistuttavat. Naimisiin voi mennä myös ilmaiseksi, mitään juhlia ei ole pakko järjestää. Meillä oli hyvin pienet juhlat vain lähimmille, joten mikään päivä prinsessana unelma ei ollut naimisiin menon syynä.

Avioliitto on traditio, sillä viestitetään, että ollaan tosissaan toisen suhteen. Ystäväpiiristä olen huomannut, että ne, jotka eivät mene naimisiin, ovat yleensä vähän epävarmoja kumppanin suhteen. Sitä on vain vaikea myöntää, mutta siinä tilanteessa on kyllä parempi olla menemättä naimisiin.

 

Näköjään menee monella sekaisin häät ja naimisissa olo. Ei tosiaankaan tarvita isoa ja kallista hää-riittiä naimisiin mennäkseen ja sitoutuakseen elämään toisen kanssa.

Prameat juhlat kannattaa pitää muista syistä, mutta ei silloin jos on epävarma kumppanista. Esim. 25 v. tai 30 v. juhlat on ihan hyvät, silloinkin voi olla keskipiste ja istuskella vaikka kruunu päässä koko päivän.

 

Onneksi itse menin naimisiin 70-luvulla. Nyt en kyllä haluaisi. Kammottava ajatus se häärumba minustakin. Mutta todella, pääseehän sitä naimisiin vähemmälläkin. Kohta on taas vanhanaikaista meuhkata noin kauheasti yksistä häistä.

Muuten tilastollisesti just miesten kannattaa mennä naimisiin. Ukkomiehet ovat terveempiä, pitkäikäisempiä, parempituloisia, onnellisempia ja ties mitä verrattuna poikamiehiin ja eronneisiin. Syy voi olla kyllä viinassa. Alkoholin väärinkäyttäjät on lempattu aviosta ja työpaikoista.

Naiset taas pärjäävät monella alueella sinkkuina paremmin kuin vaimot.

Itse aikoinani menin naimisiin kun aloimme haluta lapsia. Siihen asti asuttiin yhteisessä opiskelijakämpässä.

 

En usko, että kyse on aina epävarmuudesta.

Elämässä on monta asiaa, joista en välitä pätkääkään.
1980-luvulla puhuttiin susipareista ja menimme naimisiin välttääksemme vanhempien paheksuntaa. Nykyään avopareja ei halveksita. Jokainen saa elää niin kuin haluaa.

En ymmärrä miksi enää avioitua. Sillä ei ole enää mitään käytännön merkitystä.

Tavallaan kunnioitan ex-puolisoani pysymällä yksin. Ehkä olen friikki ajatusmaailmaltani, mutta näin ajattelemalla olen tasapainossa sielunelämäni kanssa.

En enää päästä miehiä lähelleni. Tykkään nukkua yksin kapeassa vuoteessa. Säästyy neliöitäkin ja on vähemmän pedattava. Ai, että parisuhteiset ette tajua mitä menetätte yksinelämisen hylkäämisellä.

 

Nykyiset suuret hömppähäät johtuvat siitä, että ne jäävät useiden parien suurimmaksi yhteiseksi juhlaksi. Nimittäin aika harvinaisia ovat nykyään jo 10-, 20- ja 30-vuotishääpäivät. Nykyiset avioliitot eivat anna aihetta kuin yhteen juhlaan, joten siinä pitää juhlia samalla kertaa tulevaisuudessa pitämättömäksi jäävät hääpäivät.

 

miksi toisten naimisiin menemättömyys vaivaa muita ihmisiä niin paljon? Ja nyt kunnon perusteluja kehiin.

 

Miksi on niin vaikea ymmärtää, että kaikki emme tarvitse traditioita, riittejä, instituutioita pitämään yllä tasapainoista ja rakastavaa suhdetta. Kaikilla meillä ei ole tarvetta todistella ulkopuolisille/itsellemme suhteemme ""todellista laatua"". Toiset voivat rakastaa ja luottaa jne. ilman papereitakin ja ""epävirallisesti"" ilman sen kummempia sivujuonteita.

Itselleni avioliitto merkitsee vain verohelpotuksia ja tyhjänpäiväistä hörinää. Ja silti olen varma, että elän ""sen oikean"" rinnalla hyvin pitkälle täydellisessä suhteessa.

Avioliittoon on erilaisia tapoja suhtautua, ihan kuten uskonasioihinkin, lastentekoon, kotieläimiin tai yksityisautoiluunkin... Erilaiset näkemykset eivät tee ihmisistä epätoivoisia, epävarmoja tai epäonnistuneita. Ne tekevät ihmisistä vain keskenään erilaisia ja sekös se on mukavaa

 

Olen elänyt avoliitossa 20 vuotta ja meillä on kaksi teini-ikäistä lasta. Minulla ei ole mitään periaatteita ei-naimisiinmenosta, me emme vaan ole ""saaneet aikaiseksi"" mennä naimisiin aikanaan, kun saimme lapset niin nuorena. Nyt ei sillä mielestäni ole mitään merkitystä, se ei muuttaisi mitään, näin on ihan hyvä. Emme tarvitse häitä ja juhlia, tämä suhde on vain meitä itseämme varten. Ja vanhempina olemme samanlaisia, olemme sitten naimisissa tai emme...

 

Avioliitossa sentään voidaan eron sattuessa vedota lakipykäliin, mikäli erimielisyyttä omaisuuden jaosta tulee. Se on reilumpaa.

Avoliitossa vallitsee viidakon laki.

Varo vain, ettei sulle käy kuin veljelleni. Eron tullessa avovaimo vei kaiken. Koska oli sitä mieltä, että kaikki oli hänen. Veljelleni jäi vaatteittensa ja henk. koht. tavaroittensa (kännykkä, paperit, parranajokone ja kampa) lisäksi yksi kuppi, yksi lautanen, yksi ruokalusikka, kaksi kissaa ja niiden ruokakupit, yksi risa lakana, yksi vanha peitto, patja ilman sijauspatjaa, ja pieni jakkara. Ja ehkä jotain pikkukamaa vielä. Ulos jäi kiikkerä muovinen puutarhapöytä tuoleineen, jotka veljeni oli tuotava sisälle, että olisi edes joku pöytä ja tuoli.

Nämäkin avokki kuulemma jätti armosta, nekin kyllä olisivat olleet hänen. Ulkovajasta löytyi kyllä sitten jääkaira, moottorisaha ja ruohonleikkuri yms., mutta niistä avovaimo vaati rahaa, koska ne ostettiin kuulemma puoliksi.

Avovaimo oli mielestään maksanut kaikki nämä, ja olihan hän kyllä hankkinutkin kodin irtaimistoa, ei käy kieltäminen. Mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, että veljeni oli maksanut kaikki vakuutukset, sähkön, lämmityskulut, puhelinkulut, auton polttoaineet ja remonttikulut, ruokakulut suurimmaksi osaksi, ja vielä kustantanut avovaimon vaatimat kaksi tai kolme ulkomaanmatkaa vuodessa plus kaikki hemmetin Tallinnan ja Tukholman risteilyt, joita niitäkin tehtiin tuhkatiheään. Koska asunto ja auto olivat molempien nimissä, niitä ei avo voinut itselleen vaatia, mutta aika ylimitoitettu oli hänen vaatimuksensa sitten rahassa.

Eli tällaisesta tilanteesta lähti veljeni sitten rakentamaan elämäänsä uudelleen. Itse hän oli sitä mieltä, että ihan niin kuitissaan hän ei ollut, kun tämän avovaimon tapasi, mutta minkäs teet. Eli oli talo, josta oli vielä pankkivelkaa, ja velattomasta osuudesta vaati avovaimo rahaa. Irtaimistoa ei lainkaan.

Kaiken huipuksi avovaimo lähetteli vuosien mittaan vielä veljelleni karhumaviestejä milloin mistäkin esineestä, jotka häneltä oli taloon jäänyt ja jotka muka veljeni oli piilottanut. Ne olivat avokin tavaroita, jotka oli aikojen saatossa hukkuneet, mutta yhtäkkiä niillä oli suuren suuri arvo ja merkitys. Yhteiseloa oli kestänyt kahdeksan vuotta, joten kyllähän siinä ehtii tavaroita kadota ja rikkoontuakin.

Eli jos aiot pysyä avoliitossa, huolehdi siitä, että jokaisesta hankinnasta, minkä teet, jää kuitti. (Avovaimo oli tehnyt niin joidenkin kalliimpien hankintojen osalta, muut hän vain kuittasi ilman muuta omikseen). Lisäksi tee avokkisi kanssa kirjallinen sopimus esim. matkojen ja sen sellaisten suhteen, jos itse joudut olemaan niissä suurempana kustantajana. Näin sinullekin jää jotain, mitä esittää mahdollisen eron tullessa.

Ja muista, että kaikki pakolliset laskut ja kulut maksatte puoliksi. Jos hankitte asunnon yhteisiin nimiin, myös maksut siitä maksatte tasan puoliksi. Näistä kannattaa tosiaan ihan pitää kirjaa, koska laki ei suojaa millään tavalla heikommalle jäävää avopuolisoa. Ja se heikompi saattaa aika usein näissä tapauksissa olla mies...

 

Ihan sivukommenttina tähän keskusteluun voisi heittää sen, että itse naimisiin menisin ihan siitä syystä, että jos haluan elää sen ihmisen kanssa joka rakastaa minua ja hän minua niin on järkevää mennä naimisiin. Avioliitto luo myos turvaa - mitä jos toinen puoliso kuolee...niin ei tarvitse pelätä joutuu tyhjän päälle ja perintoverotkin ovat pienempiä kuin avoparilla . Avioliitto on myos järkevää jos lapsia meinaa hankkia. Avioehtoakin voisin käyttää seuraavasti eli se tavara (autot, huonekalut jne) mikä on avioliiton aikana hankittu menee puoliksi, mutta muut säästöt, osakkeet ja mitä ikinä on pysyy omina eikä ositeta ja molempien perinnöt suljetaan pois ja avioehto olisi vain voimassa avioeron sattuessa, ei kuolemantapauksessa.

Naimisiin en menisi todistaakseni rakkautta kenellekään, naimisiin en menisi siinä luulossa, että se muuttaisi jotain - sen ei pidäkään muuttaa. Naimisiin en menisin rakkauden huumassa. Naimisiin menisin siis rakastamani ihmisen kanssa ja ihan järkisyistä, koska on järkevämpää olla pitkässä suhteessa avioliitossa kuin elää avoliitossa ja varsinkin jos lapset on suunnitteilla.

 

Lyhyesti: muun muassa taloudellisista syistä.

http://www.nomarriage.com/

 

Jos eläisin parisuhteessa, jossa toinen osapuoli ei halua naimisiin ja kuitenkin kummallakin syvä halu olla ja asua yhdessä, kysyisin kyllä itseltäni, onko tämä toinen lainkaan sitoutunut koko suhteeseen.
Moni perustelee naimisiin menemättömyttä sillä, että kuitenkin erotaan jossain vaiheessa, mutta samalla lailla sitä avosuhteesta erotaan.
Näkisin, että vaikka avioliitossa on kyse melko romanttisestakin ajatuksesta elää yhdessä kuolemaan saakka, sitä pitää ajatlla myös yhteisyrityksenä, ethän perustaisi firmaakaan yhdessä kenenkään kanssa ilman mitään sopimuspaperia ?
Jos miettii asumista ja elämistä parisuhteessa, jossa hankitaan asuntoa, autoa, yhteistä omaisuutta, eletään yhdessä, niin avioliitto on sopimus, jossa kumpikin osapuoli lupautuu elättämään toista, jos toisella ei rahkeet riitä.
En lähtisi suhteeseen, jossa kumpikin osapuoli haluaa vain rusinat pullasta, mutta ei ota vastuuta.
Jos mies ei ole valmis naimisiin, ei hän ole valmis siihen suhteeseen, lähtisin suhteesta kävelemään.
Ymmärrän toki, että ei kukaan mene naimisiin lyhyen suhteen jälkeen, eli kyllä sitä pitää jonkin aikaa asua yhdessä ja katsella, onko se toinen nyt se oikea, mutta jos siltä tuntuu, niin sitten naimisiin.
Mietipä tilannetta, kun olette asunut avoliitossa 10 vuotta ja on yhteinen lapsi, jos ero tulee, niin eikös yleensä ole, että autot ja asunnot yms. on hankittu jostain kumman systä miehen nimiin ? Arvaapas kenen omaisuutta ne silloin on ?