Olen ollut sekä avo- että avioliitossa ja molemmat päätyneet eroon. Nyt elän kaksin pienen lapsen kanssa ja nautin elämästä. Tekisi mieleni sanoa, että en ikinä mene enää naimisiin, mutta ei-ikinää ei kannata sanoa koskaan.
Minulla on omaisuutta asunnon verran ja velat päälle. Jos vielä rakastun johonkuhun, hänen täytyy jäädä asumaan omaan asuntoonsa, koska oma kotini on ns. linnani. En suostuisi myymään asuntoani ja ostamaan yhteistä enkä muuttamaan miehen asuntoon. Olen oman tieni kulkija ja lopulta huomannut, että omillaan tulee parhaiten toimeen.
Aluksi toisen pienet ""viat"" ja erimielisyydet vain hymyilyttävät, mutta myöhemmin raivostuttavat. Ns. sitä oikeaa en usko minulle löytyvänkään, koska olen huono kompromisseissa. Nuoruusmokasta viisastuneena: Naimisiin en menisi mistään hinnasta, koska silloin olisin ikään kuin toisen omaisuutta/toisen oma ja minulle kuuluisi myös ""avioelämän velvollisuudet"" (lue: mies ei saa naimisissa ollessaan elää puutteessa). YÖk!
Avoliitossa voi hyvin ostaa tavaroita vuoroin kummankin nimiin. Esim. toinen ostaa pyykinpesukoneen ja toinen astianpesukoneen, toinen videon toinen telkkarin, toinen kameran toinen videokameran jne. Jos ero tulee, on helppoa ottaa omat mukaansa ja kumpikaan ei tunne oloaan petetyksi. Ei avioliittoa tarvita rakkaudessa eikä rahassa, vaan perinteiden, sukulaisten tai tm. turhan vuoksi. Alkuhuuman jälkeen (parin kolmen vuoden jälkeen)voi vain onnitella itseään, jos ei ole antautunut häähuuman valtaan ja on yhä naimaton. Moni ystäväni on sanonut, että lähtisivät viivana liitoistaan, jos ei olisi yhteistä hankalasti jaettavaa omaisuutta ja avioliittoa. Nyt siis kärsivät ja ovat yhdessä ilman rakkautta. Pahalta näyttää.