Moi!
Kaikki tarinat on tietysti erilaisia, mutta mun tarinani on seuraavanlainen:
Ilmeisesti voin puhua pikkuhiljaa ex-vaimosta, siltä se alkaa tuntumaan... No kuitenkin, hän oli minun ensimmäinen vakavasti otettava seurustelu kumppani ja olimme yhdessä 12-vuotta. Tämä aika sisälsi luonnollisesti monta erilaista elämän vaihetta, joten paljon koettiin yhdessä. Minun tapauksessani vaimo ns. lähti. Ei mitenkään ovet paukkuen vaan oltiin ja ollaan edelleenkin hyvissä puheväleissä, mikä on tietysti hyvä asia kun on yhteinen lapsikin. Olen tässä vaiheessa jo järjellä ajatellen hyväksynyt tilanteen ja sen että luultavasti jatkan tästä elämää ilman puolisoa, mutta ne tunteet jäävät elämään varmastikin hyvin pitkäksi aikaa juuri tuon ystävyyden johdosta. Sitä varmastikin elättelee pitkään toiveita yhteen paluusta. Mutta vaikea sanoa mitä itse siinä vaiheessa sitten ajattelee, jos yhteen paluu tuleekin ex-vaimon mieleen...
Ja juuri siitä tosiasiasta johtuen, että tämä oli meidän molempien ensimmäinen pitkä suhde, jonka me molemmat oletimme olevan täydellinen ja kestävän ikuisuuden, se oli jotenkin niin puhdas ja viaton niin pitkään kuin se kesti... Tämän jälkeen itselläni on ainakin sellainen tunne, että kaikki suhteet mitä tulen aloittamaan, tulen hyvin pitkän aikaa vertaamaan niitä tähän ensimmäiseen. Tiedän, että tähän auttaa aika ja se minkälaisia ihmisiä vastaan tulevaisuudessa tulee...
Mutta, kyllä tämä asia tulee olemaan varmasti raskas taakka uudelle puolisolle, vaikka mitään pelättävää hänellä ei olisikaan.
T: Neuvoton mies