Mikä on "normaalia" ajankäyttöä parisuhteessa?

Minua kiinnostaisi tietää kuinka paljon odotatte suhteissanne toisen antavan aikaa suhteelle? Tarkoitan nyt sellaisia suhteita joissa ei ole lapsia, ja sellaisia jotka eivät ole jo vuosikymmenien mittaisia.

Oma parisuhteeni on mennyt viime aikoina siihen, että näen miestäni suunnilleen seuraavasti: Yhtenä-kahtena arki-iltana viikossa meillä on aikaa n. 1-2 h. Viikonloppuisin voimme syödä lauantaina yhteisen aamiaisen, ja sunnuntai-iltana (klo 16 jälkeen) voimme tehdä jotakin. Nukumme yöt yhdessä, mutta siten, että olen yleensä jo mennyt nukkumaan kun mies saapuu.

Minusta on alkanut viime aikoina tuntua, että olen suhteessani melkoisen yksin. Emme oikein käykään enää missään pe- ja la-iltaisin, ellei ole jotain juhlia tms. Meillä ei ole lapsia.
Haluaisin muutosta, mutta minusta tuntuu etten oikein tiedä mikä on "normaali" yhteisen ajan määrä parisuhteessa. Mitä mieltä te olette? Onko tuo määrä jonka mainitsin kovin vähäinen? Mitkä ovat teidän käsityksenne liian vähäisestä tai sopivasta ajasta?

Meidän tilanteemme taustalla on monia asioita, myös sellaisia joihin voisi vaikuttaa. Mutta olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne.

 

Hei

Minä olen sn. erillissuhteessa ollut jo toistakymmentä vuotta.

Kyllähän suhde kuivuu kokoon jos yhteistä aikaa ei löydy. Näin voi harrastaa itsekkyyttään ja ajautua erilleen. Jos ollaan parisuhteesa kyllä viikonloput ainakin pitäisi koittaa pyhittää yhdessäoloon.

Viime vuosina minun parisuhteeni on entisestään jotenkin kuivumassa kokoon.

Näemme viikolla ehkä kerran joskus ei ollenkaan. Viikonloputkin ovat rikkinäisiä miehen harrastusten ja muiden menojen vuoksi, joita on viikollakin. Harrastuksia on aina hänellä ollut paljon.

Huomaan, että hän viihtyisi ehkä paremmin kotonaan, niin kuin minäkin.

Hänellä ei ole mitään tarvetta olla minulle mitenkään mieliksi.

Hän ei oikeastaan näytä tunteitaan, joten en vieläkään oikein tiedä merkitsenkö hänelle jotain ihan oikeasti. Välillä tuntuu, että olemme lähinnä ystäviä. Tiedän, että emme voi koskaan asua yhdessä, se ei vain onnistu.

Seksielämäkin on nykyään aika olematonta.

En olisi enää suhteessa jos meillä ei olisi välillä kivaa. Autamme toinen toistamme. En haluaisi olla ihan yksinkään vaan tämä järjestely on ihan OK. En kuitenkaan jaksaisi enää aloittaa uutta suhdetta.Välillä vaan panee mietityttämään. Ehkä sama tilanne olisi vaikka asuisimme yhdessä? Ehkä se kuitenkin ärsyttäisi enemmän? Olen sopeutumassa henkisestikin tähän kaverivaiheeseen

 

Minua kiinnostaisi tietää kuinka paljon odotatte suhteissanne toisen antavan aikaa suhteelle? Tarkoitan nyt sellaisia suhteita joissa ei ole lapsia, ja sellaisia jotka eivät ole jo vuosikymmenien mittaisia.

Oma parisuhteeni on mennyt viime aikoina siihen, että näen miestäni suunnilleen seuraavasti: Yhtenä-kahtena arki-iltana viikossa meillä on aikaa n. 1-2 h. Viikonloppuisin voimme syödä lauantaina yhteisen aamiaisen, ja sunnuntai-iltana (klo 16 jälkeen) voimme tehdä jotakin. Nukumme yöt yhdessä, mutta siten, että olen yleensä jo mennyt nukkumaan kun mies saapuu.

Minusta on alkanut viime aikoina tuntua, että olen suhteessani melkoisen yksin. Emme oikein käykään enää missään pe- ja la-iltaisin, ellei ole jotain juhlia tms. Meillä ei ole lapsia.
Haluaisin muutosta, mutta minusta tuntuu etten oikein tiedä mikä on "normaali" yhteisen ajan määrä parisuhteessa. Mitä mieltä te olette? Onko tuo määrä jonka mainitsin kovin vähäinen? Mitkä ovat teidän käsityksenne liian vähäisestä tai sopivasta ajasta?

Meidän tilanteemme taustalla on monia asioita, myös sellaisia joihin voisi vaikuttaa. Mutta olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne.

Ei sillä ole merkitystä, miten paljon toiset ovat yhdessä. Sillä on merkitystä, onko tuo sinulle riittävästi. Jos ei ole, voit keskustella asiasta kumppanisi kanssa. Jos hän ei ole kiinnostunut asiasta tai on haluton järjestämään teille yhteistä aikaa, niin te ette ole sopivat toisillenne.

En tiedä, mitä sinä teet iltaisin ja viikonloppuisin, mutta ilmeisesti kumppanillasi on paljon harrastuksia ja muita ihmissuhteita. Sinä puolestasi haluaisit omistaa kumppanisi tai ainakin haluaisit paljon enemmän hänen aikaansa.

Kyllä suhteen edellytys on, että halutaan tehdä asioita yhdessä, mutta nyt kumppani on saamassa sinusta hyvän palvelijan, jonka kanssa on vain väkisin sunnuntai-iltana tehtävä jotain, ettei palvelu lopu.

Teillä ei ole lapsia, mikä on hyvä. Löydät varmasti jostain miehen, joka vastaa paremmin tarpeisiisi.

 

Kuka määrittelee normaaliuden?

Minä halusin miehen, joka haluaa viettää kanssani aikaa - pitkiä viikonloppubrunsseja syvästi vääntäen ja kinastellen aiheesta ja sen vierestä. Halusin miehen, joka käy kanssani uimassa ja kiertelee kirppiksiä. Miehen, joka laittaa kanssani kurmeeta ja arkiruokaa. Miehen, joka haluaa lähelleni, viereeni...joka nauttii minusta. Miehen, jonka äly, keskustelutaito ja hölmö nokkeluus saa minut nauramaan tai raivostumaan.

Siksi vaihdoin.

 

Niinpä... kaikkihan me haluttaisiin sellainen mies!

Käytännössä suurin osa suhteista on kuitenkin juurikin tuollaisia mitä nimimerkki "Yksin yhdessä" kirjoitti. Olen itse ollut aikanaan ihan samanlaisessa suhteessa ja nyt en voi muuta kuin ihmetellä, miten jaksoin. Siis voiko tylsempää olla!

Mielestäni olennaista ei ole yhdessä vietetyn ajan määrä, vaan laatu. Itselleni on ihan ok tavata vaikka vain muutaman kerran kuussakin, mutta sen yhdessä vietetyn ajan on oikeasti oltava laadukasta. Ei mitään miehen krapulapierujen haistelua ja siivoamista sillä aikaa kun toinen makaa sohvalla ja kaivelee nöyhtää navastaan. Ei enää ikinä.

Tässä iässä onneksi jo tietää mitä haluaa. Jos näen huonon suhteen merkit, laitan pelin poikki heti. Huono ei koskaan muutu paremmaksi odottelemalla, se muuttuu vain huonommaksi.

 

Ainahan sitä voi viikonloput riidellä, käydä pesullakin, tehdä karmeeta arkiruokaa, lääppiä, puhua pehmeitä ja kirpputorit kiertää kaukaa. Mies voi joskus tehdä naisen vuoksi melkein mitä vain, mutta kirppareita penkomaan... ei helevata.

 

Niin, kuinka kauan sitä jaksaa.Katselin vanhoja pariskuntia jotka menee joka paikkaan yhdessä. Kaupassakin olivat peräkkäin kassajonosssa. Haluaisinko minä sellaista? Ensin on lapset koko ajan kiinni ja kun tulee ikää niin mies. Joku kirjoitti laadusta, ja samaa mieltä. Vaikka yhdessäoloaika olisi kortilla niin sen pitäisi olla sellaista että se tuntuu kummastakin rennolta. Ei siinä välttämättä tarvitse juosta kirpputoreilla tai automyymälöissä tai jossain naistenjutuissa suorittamassa ja lässyttämässä paskaa muille pariskunnille. Mulle riittää laiska sunnuntai aamulehtiä lukien tai pihaa raapien. Joskus vaan kattelen sitä ukkoa kun se touhuilee, sellasta silmäterapiaa. Ap:n pitää saada naamansa auki, ja ehdottaa miehelle jotain, eikä olettaa että mies ymmärtää ap:n suun muodosta missä mennään. Elämässä on syklinsä.

 

Normaalia määrää ei kai olekaan, riippuu niin ihmisistä. Niinhän sen pitää mennä, että itse on tyytyväinen. Toiset haluavat olla yhdessä koko ajan, toiset kaipaavat paljon omaa aikaa.

Itse olen mieheni kanssa ne arki-illat jotka hän on kotona, sekä viikonloput. Miehellä on aika usein työmatkoja, joten on poissa yleensä yhden tai kaksi yötä viikolla. Se sopii minulle, tarvitsen omaa aikaa ja saan sitä aina sopivasti kun mies on työmatkalla.

Kummallakaan ei ole mitään kovin aikaavieviä harrastuksia, minä käyn juoksemassa silloin tällöin, ehkä puolisen tuntia kerrallaan, mies taas mielellään treenaa uimahallissa. Joskus käydään yhdessä lenkillä tai uima-hallissa, mutta usein myös erikseen. Nämä harrastukset hoidetaan arkena työpäivän jälkeen, esim. mies käy usein uimassa suoraan töiden jälkeen ja sitten vähän myöhemmin illalla on yhteistä aikaa kuitenkin.

Viikonloput tosiaan yhdessä, joskus (aika harvoin) ollaan kotosalla, joskus nähdään tuttuja, joskus käydään kaksin jossain (elokuvissa, konsertissa, ulkona syömässä, piknikillä, vaeltamassa läheisessä kansallispuistossa tai vaikkapa Ikeassa ihan vain muuten vaan katselemassa ja inspiraatiota hakemassa). Yleensä keksitään jotain tekemistä, emme viihdy ihan vain kotona nyhjäämässä koko viikonloppua.

Yhdessä ollaan oltu kohta kymmenen vuotta, mutta näin se on mennyt alusta asti. Tai no, alussa oli vähän enemmän sitä kotona nyhjäämistä Lapsia ei ole joten on aika helppo keksiä tekemistä ja menemistä ihan ex tempore, emme suunnittele viikonloppuja etukäteen jos nyt ei ole tiedossa jotkut häät/syntymäpäivät tms. Muuten päätetään ihan mielialan ja sään mukaan mitä tehdään.

 

No problem, ei ole pakko olla 24/7 eikä edes iltaisin samaan aikana kotona jos kunnon seksiä saa silloin kun sitä haluaa, eli pari kertaa viikossa vähintään.
Itse en viihtyisi huonossa seksisuhteessa, eikä miehenikään, seksi on meille ollut aina yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa . Vasta tämän jälkeen tulevat ne toisen muut hyvät ominaisuudet kehiin.

Joten eiköhän se ole kukin tavallaan.
Jos toiveet eivät kohtaa, olisiko se ratkaisun paikka?

 

No problem, ei ole pakko olla 24/7 eikä edes iltaisin samaan aikana kotona jos kunnon seksiä saa silloin kun sitä haluaa, eli pari kertaa viikossa vähintään.
Itse en viihtyisi huonossa seksisuhteessa, eikä miehenikään, seksi on meille ollut aina yksi tärkeimmistä asioista parisuhteessa . Vasta tämän jälkeen tulevat ne toisen muut hyvät ominaisuudet kehiin.

Joten eiköhän se ole kukin tavallaan.
Jos toiveet eivät kohtaa, olisiko se ratkaisun paikka?

Korostat seksiä liikaa. Ei tuollainen suhde ole kovin kestävää laatua. Kun seksi vähenee, luultavasti vaihdat miestä.

 

Minäkin olen kyllä sitä mieltä, että hyvä seksi on parisuhteen suola. Kun se pelaa, moni muukin asia pelaa. Ja siinä ekana näkee jos tulee jotain ryppyjä rakkauteen kun ei tee mieli toisen kainaloon.

Me asumme kahta kotia. Vietämme joka viikonlopun yhdessä mökillä, heti perjantaina on sinne kiire töiden jälkeen ja sunnuntaina palataan. Mökillä nukutaan pitkään toisen kainalossa, laitetaan ruokaa yhdessä, illalla lämmitetään saunaa ja uidaan, katsotaan leffaa tms. Joskus sienimetsään tai haravointia ym. puiden tekoa mutta ei mitään pakollista koskaan. Useimmiten ei tehdä mitään mainittavaa. Puhutaan aina ja paljon, heti aamusta, nauretaan paljon ja harrastetaan hyvää seksiä.

Viikolla tavataan arki-iltana kerta tai kaksi, saatetaan nukkua toisen luona muttei välttämättä, asutaan aivan lähekkäin. Omat liikunnalliset harrastukset molemmilla arkisin.

Ei käydä oikeastaan koskaan missään elokuvissa tai ravintolassa, ellei ole joku erikoinen tapahtuma mihin on kutsuttu tms. Viikonloppua ei haluta tuhlata kaupungissa.

 

Mitens käy jos miehes saa vaikka esmes syövän. Miten sä reagoit siihen seksinpuutteeseen jos se on nimenomaan se mikä sut sitoo tuohon mieheen.

 

Mitens käy jos miehes saa vaikka esmes syövän. Miten sä reagoit siihen seksinpuutteeseen jos se on nimenomaan se mikä sut sitoo tuohon mieheen.

Tämä kysymys oli varmaan nimimerkille "epänormaali" eikä minulle, koska suhteemme ei perustu seksiin vaan rakkauteen mutta seksi on ilman muuta sen suola. Kaikin osin suhde on tasapainossa ja minusta tärkeintä, että on kivaa yhdessä. Eniten me nauretaan sängyssä, saatetaan jutella tuntitolkulla. Molemmat haluavat viettää aikaa sen rakkaan kanssa.

Jos niin kävisi, että toinen sairastuisi niin sen näkisi sitten. Eroa ei sellaisen takia tulisi tietenkään.

 

Mitens käy jos miehes saa vaikka esmes syövän. Miten sä reagoit siihen seksinpuutteeseen jos se on nimenomaan se mikä sut sitoo tuohon mieheen.

voi voi, kyllä meillä nyt muutakin on kuin pelkkä seksi, mutta ilman sitä, emme olisi olleet 32 vuotta yhdessä. Näet kun fyysinen kosketus ja nautinto on sellainen asia jota kumpikin haluaa.

Mietipä nyt ensialkuun miten moninaisin tavoin mies voi naisensa tyydyttää .
Me olemme olleet yhdessä nyt 32 vuotta.
Ja yhä se toinen kiinnostaa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Kyllä 32 vuoteen mahtuu paljon erilaisia aikoja jolloin seksi on kuvioissa mukana pienemmällä panoksella, esim. minun rintasyöpäaikanani, mutta jos seksi ja etenkin seksuaalisuus olisi jommalta kummalta lähtenyt toisen silmissä, enkä nyt puhu erektiosta enkä puuttuvasta rinnastani, niin kyllä se olisi parisuhteen luonteeseen vaikuttanut sitä heikentävästi.
Jos mieheni olisi halunnut jättää minut rintasyöpäleikkauksen jälkeen, olisin ymmärtänyt sen täysin.

 

Korostat seksiä liikaa. Ei tuollainen suhde ole kovin kestävää laatua. Kun seksi vähenee, luultavasti vaihdat miestä.

ai, korostanko?
Sanoin vain, että meidän parisuhteessamme seksuaalisuus on erittäin tärkeä asia, ilman sitä kumpikaan ei olisi suhteessa.

Me olemme pysyneet yhdessä 32 vuotta, eikä loppua näy.
Miksi olet sitä mieltä, että seksi vähenee parisuhteen keston myötä?
Minun ja myös mieheni mielestä kummankin taidot ovat vuosi vuodelta parantuneet ja sen myötä hommasta saatu tyydytys on kasvanut moninkertaisesti nuoruusvuosista .

 

[QUOTE="epänormaali, post: 33676492"
Mietipä nyt ensialkuun miten moninaisin tavoin mies voi naisensa tyydyttää .
Me olemme olleet yhdessä nyt 32 vuotta.
Ja yhä se toinen kiinnostaa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Kyllä 32 vuoteen mahtuu paljon erilaisia aikoja jolloin seksi on kuvioissa mukana pienemmällä panoksella, esim. minun rintasyöpäaikanani, mutta jos seksi ja etenkin seksuaalisuus olisi jommalta kummalta lähtenyt toisen silmissä, enkä nyt puhu erektiosta enkä puuttuvasta rinnastani, niin kyllä se olisi parisuhteen luonteeseen vaikuttanut sitä heikentävästi.
Jos mieheni olisi halunnut jättää minut rintasyöpäleikkauksen jälkeen, olisin ymmärtänyt sen täysin.[/QUOTE]

Joo, mietin, mutta silti jotenkin ajattelee, että eroottisesta latauksesta suhde siirtyisi jollekin henkisemmälle tasolle. Tulee mieleen joku Uosukainen ja vesisängyn loiskumiset. Ja se punakka hanakka äijä siinä vierellä. Jotenkin ei välttämättä niin eroottista näin visuaalisesti. Mutta jokainen omalla tasollaan. Elämää tää vaan o.

 

[QUOTE

Joo, mietin, mutta silti jotenkin ajattelee, että eroottisesta latauksesta suhde siirtyisi jollekin henkisemmälle tasolle.[/QUOTE]

Ei nämä ole toisiaan poissulkevia. Jos suhde siirtyy henkisemmälle tasolle, ei sen tarvitse eroottista latausta samalla vähentää. Olen kyllä epänormaalin kanssa samoilla linjoilla.

Tapasin miehen, joka oli ollut lähes 30 vuotta suhteessa, jossa ei oltu suudeltu kuin suhteen alkuvuosina, ei siis yli 20 vuoteen. Siis pusuja kyllä muttei kunnon suudelmia. En voisi itse mitenkään kuvitella, vaikka olen kohta kuusikymppinen. Kyllä me suudellaan kiihkeästi ja harrastetaan seksiä monta kertaa viikossa, ei ole ongelmia kosteuden eikä erektioiden kanssa.

 

[QUOTE="epänormaali, post: 33676492"
Mietipä nyt ensialkuun miten moninaisin tavoin mies voi naisensa tyydyttää .
Me olemme olleet yhdessä nyt 32 vuotta.
Ja yhä se toinen kiinnostaa niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Kyllä 32 vuoteen mahtuu paljon erilaisia aikoja jolloin seksi on kuvioissa mukana pienemmällä panoksella, esim. minun rintasyöpäaikanani, mutta jos seksi ja etenkin seksuaalisuus olisi jommalta kummalta lähtenyt toisen silmissä, enkä nyt puhu erektiosta enkä puuttuvasta rinnastani, niin kyllä se olisi parisuhteen luonteeseen vaikuttanut sitä heikentävästi.
Jos mieheni olisi halunnut jättää minut rintasyöpäleikkauksen jälkeen, olisin ymmärtänyt sen täysin.

Joo, mietin, mutta silti jotenkin ajattelee, että eroottisesta latauksesta suhde siirtyisi jollekin henkisemmälle tasolle. Tulee mieleen joku Uosukainen ja vesisängyn loiskumiset. Ja se punakka hanakka äijä siinä vierellä. Jotenkin ei välttämättä niin eroottista näin visuaalisesti. Mutta jokainen omalla tasollaan. Elämää tää vaan o.[/QUOTE]

ai, sinun elämäsi on siis joko tai elämää...
- silloin kun on seksiä, ei ole henkistä yhteyttä
- silloin kun on henkinen, yhteys ei ole seksiä?

Meillä yhteenkuuluvuus ja eroottinen lataus ovat kulkeneet käsikädessä. Ilman toista ei olisi toistakaan, fyysinen ja henkinen puoli ovat tasapainossa ja tukevat toinen toisiaan.

Käsittääkseni parisuhteessa riittää kun oma puoliso on seksuaalisesti puoleensa vetävä, ei tämän puolison tarvitse olla sitä koko kylän silmissä.

 

Kiitos runsaista vastauksistanne.

En ole sitä tyyppiä, joka haluaisi elää toisen kanssa symbioosissa. Kaikki vapaa-aika ei ole me-aikaa, emmekä ole sellainen pari joka liikkuu vapaa-aikana vain yhtenä yksikkönä. Nautin siitä, että minulla on viikossa iltoja jolloin voin olla yksin, tai tavata omia ystäviä. Teen ihmissuhdetyötä, ja olen huomannut tarvitsevani vastapainoksi rauhaa. Parisuhteessa haluaisin olla toisen kanssa vuorovaikutuksessa siten, että meillä on yhteisiä aktiviteetteja, mutta lisäksi "omaa aikaa".

Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, että se on alkanut tuntua absurdilta. Näen miestäni kirjaimellisesti muutaman minuutin joka päivä.

Olen itse päivätyössä, menen aamuun ja pääsen alkuillasta. Miehen opiskelu- ja työkuviot puolestaan menevät niin, että hänen "päivänsä" alkavat myöhään iltapäivällä, ja töistä hän pääsee yöllä. Hän siis on vastikään aloittanut siinä vaiheessa kun minä lopettelen, ja hän tulee kotiin töistä kun olen nukkumassa. Olen ottanut tavaksi herättää hänet aamulla muutamaksi minuutiksi silloin kun itse herään, jotta voimme vaihtaa unisen "hein" (mies ei yleensä edes nouse sängystä).
Mies on lisäksi ottanut vuoroja myös viikonlopuille. Kun hän on illat koulussa/töissä, häneltä jää paljon harrastusmenoja tekemättä. Hänen on sitten pakko sopia näitä viikonlopuille, koska muut harrastajat taas ovat arkipäivisin työssä ja iltaisin vapaalla. Eli mies ensin nukkuu la-su-aamuisin puolillepäivin oltuaan aamuyöhön töissä, menee sitten harrastusmenojen yms. pariin muutamaksi tunniksi, ja lähtee sitten illaksi töihin.

Minusta on hienoa, että mies opiskelee ja tekee töitä, varsinkin kun kumpikin on sellaista mistä hän suuresti pitää. Harrastus on miehelle pitkäaikainen ja sitoutumista vaativa, joten se on tietysti olennainen osa hänen elämäänsä. On siis täysin ymmärrettävää, että niitä menoja tulee sitten niille hetkille kun vapaata on. Me elämme sopuisasti ja rakastavasti ne hetket kun olemme yhdessä.

Mutta olen alkanut miettiä onko tämä parisuhde? Onko parisuhde sellainen, että yhdessäolo koostuu viiden minuutin näkemisestä joka päivä, ja senkin hetken mies on puoliunessa? Seksielämämme on yksi unessa vaihdettu suukko. Mies on itse sanonut, että "onhan meillä edes se viisi minuuttia". Että monilla ei ole edes sitä.
Aistin kyllä että mies rakastaa minua, ja on uskollinen. Olen ollut suhteissa joissa mies on pettänyt, ja nyt ei ole samanlaista ilmapiiriä. Vaikka toisaalta minusta tuntuu etten oikein voi sanoa mistään ilmapiiristä mitään, kun en ole miehen kanssa vuorovaikutuksessa. En oikein tiedä edes mitä hänelle kuuluu, paitsi mitä nyt parissa tekstarissa voi tuoda ilmi.

Tuntuu todella kummalliselta. Ajatus rakastavan parisuhteen pistämisestä poikki tuntuu hullulta. Mutta sitten toisaalta tuntuu siltä ettei elämäni poikkea lopulta hirveästi siitä kun olin sinkku. Paitsi että voin viitata keskusteluissa "minun mieheni" ja kämpässä on molempien kamat. Meillä ei ole etäsuhteisiin kuuluvaa skypetystä, pitkiä sähköposteja jne.
Tulevalla joululomallakin mies on todennäköisesti vapaalla vain kolme pyhäpäivää ja menee sitten töihin, tosin ajatteli ehkä ottaa työvuoroja jollekin niistä myös. Ymmärrän kyllä, että mies tarvitsee myös rahaa, ja ihailen hänen ahkeruuttaan.

 

Tilanne on kuitenkin nyt sellainen, että se on alkanut tuntua absurdilta. Näen miestäni kirjaimellisesti muutaman minuutin joka päivä.


Mies on lisäksi ottanut vuoroja myös viikonlopuille. Hänen on sitten pakko sopia näitä viikonlopuille, koska muut harrastajat taas ovat arkipäivisin työssä ja iltaisin vapaalla. Eli mies ensin nukkuu la-su-aamuisin puolillepäivin oltuaan aamuyöhön töissä, menee sitten harrastusmenojen yms. pariin muutamaksi tunniksi, ja lähtee sitten illaksi töihin.

Me elämme sopuisasti ja rakastavasti ne hetket kun olemme yhdessä.

Mutta olen alkanut miettiä onko tämä parisuhde? Onko parisuhde sellainen, että yhdessäolo koostuu viiden minuutin näkemisestä joka päivä, ja senkin hetken mies on puoliunessa? Seksielämämme on yksi unessa vaihdettu suukko. Mies on itse sanonut, että "onhan meillä edes se viisi minuuttia". Että monilla ei ole edes sitä.

Poimin tuohon lainaukseen osan viestistäsi, joka vaikuttaa jälleen kerran sellaiselta, että et ole tyytyväinen parisuhteenne laatuun. Suoraan sanoen en usko, että myöskään miehesi on tyytyväinen parisuhteeseenne, ei hän muuten noin toimisi - välttelee jopa sinun läheisyyttäsi ja sinun kanssasi lähellä oloa.

Vastasin jo tuolla edellä kärkevästi (jonka varmaan itsesuojeluvaistosi kuljettamana sujuvasti ohitit). Vastaan taas. Jos sun pitää kysellä netissä, millainen parisuhde on normaali, olet onneton. Jos sun pitää kysellä netissä, millainen parisuhde on normaali, olet surkeassa liitossa. Jos sun pitää kysellä netissä, millainen parisuhde on normaali, odotat (pelkäät tai toivot), että joku kertoo sulle, ettei se ole tuollainen kuin teidän parisuhde on.

Mä en jaksa vääntää kauniita lauseita tänne sun lohduksi tai tueksi; siksi väännän karkeaa asiatekstiä tosi suoraan!

 

No, oli kyllä tosi hienostunutta.

En kirjoittele tänne siksi, että odottaisin jonkun antavan absoluuttisen vastauksen. Kirjoitan siksi, että ehkä jollakulla on ollut samantyyppinen tilanne, ja olisi mielenkiintoista kuulla miten asiat ovat lopulta menneet. Ovatko jotkut esimerkiksi onnistuneet korjaamaan asioita tietyin keinoin. Uskon myös vankasti siihen, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänellä on perspektiiviä (noin keskimäärin). Tiedän paljon itseäni itseäni kymmeniä vuosia vanhempia ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi selättäneet valtavan raskaita asioita parisuhteissaan, mutta päässeet kuin päässeetkin niistä yli.

Asiat eivät myöskään ole niin mustavalkoisia. Miksi joku on jonkun kanssa joka juo? Entä miksi joku jää väkivaltaiseen suhteeseen? Jos kaikki olisi mustavalkoista, parisuhteista olisi helppo lähteä kävelemään heti kun joku jokin mättää. Mutta asiat ovat (onneksi!) niin monisyisiä, että harvoin sellainen onnistuu.

Siksi minustakin tuntuu nyt siltä, että tilanne on jakautunut kahtia. Mieheni on kaikkea sitä mistä olen kumppanissa haaveillut, mutta emme näe koskaan. Olin ennen tätä pitkään sinkkuna ja haaveilin parisuhteesta. Mutta nyt asiat ovat näin. Periaatteessa kaikki on hienosti, mutta periaatteessa ei. Mietin olenko aivan hirviö, jos sanon miehelle etten voi olla parisuhteessa hänen kanssaan, jos en häntä tapaa kuin parin tunnin ajan viikossa, vaikka asumme yhdessä. Kun sitten taas toinen on koulussa ja töissä, eli ei missään "itsekkäässä" ajanvietteessä. Ts. jos mies olisi vaikka kaikki illat kavereiden kanssa ja minä olisin aina yksin, asia olisi melko selvä. Nyt mies on ansaitsemassa ja opiskelemassa.
Mutta ei tämä oikein parisuhteelta tunnu, kun ei ole moneen päivään käynyt miehen kanssa minkäänlaista keskustelua, enkä voi sanoa tietäväni mitä hänelle kuuluu.

 

No, oli kyllä tosi hienostunutta.

En kirjoittele tänne siksi, että odottaisin jonkun antavan absoluuttisen vastauksen. Kirjoitan siksi, että ehkä jollakulla on ollut samantyyppinen tilanne, ja olisi mielenkiintoista kuulla miten asiat ovat lopulta menneet. Ovatko jotkut esimerkiksi onnistuneet korjaamaan asioita tietyin keinoin. Uskon myös vankasti siihen, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä enemmän hänellä on perspektiiviä (noin keskimäärin). Tiedän paljon itseäni itseäni kymmeniä vuosia vanhempia ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi selättäneet valtavan raskaita asioita parisuhteissaan, mutta päässeet kuin päässeetkin niistä yli.

Asiat eivät myöskään ole niin mustavalkoisia. Miksi joku on jonkun kanssa joka juo? Entä miksi joku jää väkivaltaiseen suhteeseen? Jos kaikki olisi mustavalkoista, parisuhteista olisi helppo lähteä kävelemään heti kun joku jokin mättää. Mutta asiat ovat (onneksi!) niin monisyisiä, että harvoin sellainen onnistuu.

Siksi minustakin tuntuu nyt siltä, että tilanne on jakautunut kahtia. Mieheni on kaikkea sitä mistä olen kumppanissa haaveillut, mutta emme näe koskaan. Olin ennen tätä pitkään sinkkuna ja haaveilin parisuhteesta. Mutta nyt asiat ovat näin. Periaatteessa kaikki on hienosti, mutta periaatteessa ei. Mietin olenko aivan hirviö, jos sanon miehelle etten voi olla parisuhteessa hänen kanssaan, jos en häntä tapaa kuin parin tunnin ajan viikossa, vaikka asumme yhdessä. Kun sitten taas toinen on koulussa ja töissä, eli ei missään "itsekkäässä" ajanvietteessä. Ts. jos mies olisi vaikka kaikki illat kavereiden kanssa ja minä olisin aina yksin, asia olisi melko selvä. Nyt mies on ansaitsemassa ja opiskelemassa.
Mutta ei tämä oikein parisuhteelta tunnu, kun ei ole moneen päivään käynyt miehen kanssa minkäänlaista keskustelua, enkä voi sanoa tietäväni mitä hänelle kuuluu.

Kai se opiskelu jää joskus pois, kun hän valmistuu.
Mikä tilanne on lomien aikana, eikö hän ole läsnä silloinkaan?
Tuleeko hänelle silloin jotain muuta tekemistä?
Siitä tulee se mahdollinen ongelma, eli hän keksii aina uutta yksintekemistä.
Ehdottakaa hänelle jotain kivaa yhdessäoloa, vaikkapa luonnossaliikkumista.
Ehkä sieltä löytyy ne suukot ja halitkin.

 

Miten tilanne on mennyt tuollaiseksi? Onko teillä joskus ollut enemmän yhteistä aikaa? Kun mies aloitti tämän myöhäisen työnsä, osasitteko ollenkaan varautua siihen, miten se vaikuttaisi suhteeseenne? Puhuitteko asiasta vai tuliko tämä tilanne nyt jotenkin yllätyksenä? Vai oletko sinä teistä se, jonka aikataulut ovat muuttuneet?

Jos tilanne on ohimenevä, eli voit odottaa vuorokausirytmienne kohtaavan esim. ensi kesään mennessä, niin neuvoisin että yritä kestää. Jos taas muutosta ei ole nähtävissä, teidän täytyy keksiä jokin ratkaisu koska eihän tuo voi jatkua pidemmällä tähtäimellä noin, ei koko elämää voi viettää sillä tavalla, että hädin tuskin näkee toista (palstan kommentoijille: joo ehkä joku muu voi, mutta on siis jo käynyt selväksi että AP:lle se ei sovi).

Käytännössä jomman kumman teistä täytyisi vaihtaa työpaikkaa tai jos miehen työ on vuorotyötä, niin hänen pitäisi pyrkiä tekemään useammin päivävuoroja. Tähän tulee taatusti jokin ilkeä kommentti, että miksi miehen pitäisi muuttaa työvuorojaan kun ongelma on AP:n, mutta kyllä se ongelma on yhteinen, kun se vaikuttaa parisuhteeseen niin pahasti, että AP miettii jo eroa.
Tietenkin jos sinun on mahdollista vaikuttaa omiin työaikoihisi, niin sinäkin voisit mennä myöhemmäksi, mutta kuulostaa vähän siltä että se ei ole mahdollista sinun alallasi.

 

Mutta ei tämä oikein parisuhteelta tunnu, kun ei ole moneen päivään käynyt miehen kanssa minkäänlaista keskustelua, enkä voi sanoa tietäväni mitä hänelle kuuluu.

En viitsinyt lukea noita romaanin mittasia juttuja joten kommentoin vain ja ainoastaan tähän yhteen viestiin liittyeä. Tämä nosti saman tien karvat pystyyn!

Mitähän sille miehelle nyt voisi kuulua?
No se on tietysti helvetin väsynyt kun tekee ensin duunipäivän ja sen jälkeen vetää vielä koulupäivän päälle!
Olisiko mitenkään mahdollista, että sinä joka pääset helpommalla, tekisit ukollesi safkat valmiiksi siihen kun se tulee, lämmittäisit saunan siis jos teillä on sauna, hieroisit vaikka kipeitä hartioita tai jalkoja jne... ja jättäisit ne kyselyt, mitä sulle kuuluu, tyystin tekemättä!!!!!
Ei mulla muuta!

 

En viitsinyt lukea noita romaanin mittasia juttuja joten kommentoin vain ja ainoastaan tähän yhteen viestiin liittyeä. Tämä nosti saman tien karvat pystyyn!

Mitähän sille miehelle nyt voisi kuulua?
No se on tietysti helvetin väsynyt kun tekee ensin duunipäivän ja sen jälkeen vetää vielä koulupäivän päälle!
Olisiko mitenkään mahdollista, että sinä joka pääset helpommalla, tekisit ukollesi safkat valmiiksi siihen kun se tulee, lämmittäisit saunan siis jos teillä on sauna, hieroisit vaikka kipeitä hartioita tai jalkoja jne... ja jättäisit ne kyselyt, mitä sulle kuuluu, tyystin tekemättä!!!!!
Ei mulla muuta!

Olipas kärttyinen vastaus :0 Kait sitä nyt haluaa edes jotain keskustelua parisuhteessa pitää yllä, vai että sen pienen ajan mitä ap voi nyt miehen kanssa olla yhdessä pitäisi hänen vain olla hiljaa ja passata miestä?