Jokainen aikuinen itse tekee päätökset omaa elämäänsä koskien. Jotkut sinnittelevät, jotkut eivät.
Minä tiesin jo alusta asti, että minun ja mieheni (nykyisin siis ex) suhde ei perustu rakkaudelle, vaan ennemminkin siihen, että hän on luotettava mies ja että hänestä tulisi hyvä isä. Vaatimaton ulkonäköni tarkoitti sitä, että unelmieni prinssiä ei mistään tulisi, koska kokemukseni mukaan miehille naisen ulkonäkö merkitsee hyvin paljon.
Kestin vuosia sitä, että en kokenut intohimoa ja rakkaus puuttui. Onneksi lapsia siunaantui ja heitä rakastin alusta asti syvästi. Itselleni ristiriitaa aiheutti juuri se, että kun jotakuta rakastaa täydestä sydämestään, niin tuntuu kornilta elää miehen rinnalla suhteessa, jossa sitä rakkautta ei ole. Lopulta tuntui, ettei suhteessa ole enää yhtään mitään.
Olen samaa mieltä jonkun edellisen kirjoittajan kanssa siitä, että sinulla täytyy olla joku asia, josta saat tyydytystä, jotta jaksat tylsässä/huonossa suhteessa. Joillekin riittää lapset. Itse hain elämyksiä esimerkiksi konserteista, hyvistä kirjoista ja ystävistä. Loppuaikoina esimerkiksi hyvä loma tarkoitti lähes aina sellaista lomaa, jossa mieheni ei ollut mukana.
Jos itse on kovin tyytymätön suhteeseen, niin en usko, että mieskään sen onnellisempi on tai sitten hän on todella vähään tyytyväinen. Yleensä, jos suhteessa ollaan vain lasten takia, kumpaakin parisuhteen osapuolta alkaa kiinnostaa muut kumppanit joko seksi tai rakkausmielessä.
Luulin itseäni kestävämmäksi kuin olenkaan. Luulin, että jaksan sinnitellä, mutta jossakin vaiheessa kauhistuin ajatusta, että tällä tavalla pitäisi elää saman miehen rinnalla vanhuuteen saakka. Oikeastaan viimeinen niitti oli se, että hyvän ystäväni vanhemmat erosivat, kun ystäväni oli jo lähemmäs 30-vuotias. Nämä vanhemmat olivat olleet yhdessä lasten takia niin kauan, kunnes nuorinkin lapsi muutti kodista pois. Huomasin, että näille aikuisille oli järkyttävän kova paikka huomata vanhempiensa eroavan. Tajusin, että ero on kova paikka ihan minkä ikäisille lapsille tahansa. Se nopeutti omaa päätöstäni ja ajattelin, että ehkä lapset sopeutuvat ajatukseen helpommin ennen murrosikää. Tietysti mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä pidempään pitää lasten huoltajuusasioiden vuoksi olla tekemisissä exän kanssa, vaikka ehkä ilman lapsia ei haluaisikaan olla enää missään tekemisissä miehen kanssa.
Luulen, että minä olisin menettänyt elämäniloni ja katkeroitunut todella pahasti, jos olisin vielä joitakin vuosia väkisin sinnitellyt. Huomasin myös, että aloin vihaamaan ja halveksimaan miestä. Vika ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut miehessä, vaan siinä, että emme olleet toisillemme ne oikeat kumppanit. Minun piti kuitenkin kypsyä siihen ajatukseen vähitellen, että oma henkinen hyvinvointini ja ahdistavan ilmapiirin loppuminen olivat tärkeämpiä asioita kuin pelko siitä, että löydänkö enää ketään miestä rinnalleni. Ero oli vaikea ja oli kauheaa ilmoittaa erosta lapsille. Kun ero vihdoin koitti, niin paraneminen alkoi. Ero oli siinä vaiheessa helpotus.
AP:n tilanteessa hänen sietokykynsä ei varmaankaan ole vielä saavutettu, vaan hänellä riittää vielä jotakin lämmintä tuntemusta miestä kohtaan. Hänen pitää kuitenkin kysyä itseltään, haluaako hän vielä yrittää parantaa suhdetta vai odottaako hän vain, että tilanne luisuu siihen pisteeseen vähitellen, että jompi kumpi tekee ratkaisevan siirron. Uskoisin, että moni ei uskalla erota, vaan toivoo, että toinen hakisi eroa. Jos toinen ei tajua erota, niin uskaltaako itse olla se eron hakija? Valitettavan moni päätyy eroon vieraan sängyn kautta ja hankkii (tiedostamattaan?) laastarisuhteen, jotta ero ei tunnu niin pahalta.
