PSYYKENLÄÄKKEET JA PARISUHDE

Olen 22 vuotias flikka täältä jostakin. Olemme asuneet kolme vuotta mieheni kanssa saman katon alla. Aina (jo ennen sitä kun aloimme seurustelemaan) olen kärsinyt masennuksen ja maanisuuden vuoristoradasta. Tämä masennus on ollut ajoittain niin syvää, että ahdistuksen ja paniikkikohtausten kourissa olen yrittänyt itsemurhaa. Osittain syytän ongelmista miestäni, sillä hänen mielestään olen vain laiska ja tyhmä ja siksi ei normaalista elämästä tule mitään. Minun pitäisi vain reipastua ja ottaa itseäni niskasta kii. Oikein hyvin ajateltu. Ongelma on vain siinä, ettei pelkkä reipastuminen auta, kun taustalla on sairaus nimelta maanis-depressiivisyys. Mieheni mielipiteiden vuoksi en hakenut tarpeeksi aikaisin apua. Masennus syveni syvenemistään. Maanisuus alkoi puolestaan olla jo todella "vauhdikasta aikaa". "Hullujenhuoneellehan" se sitten viimenään puoltoista vuotta sitten johti.

Mieheni häpeää sitä, että olen avohoidossa ja käyn psykologilla. Samoten se on aivan "grande katastrofi" kun jouduin aloittamaan ahdistukseen Seroquel-nimisen lääkityksen. Mieheni mielestä en lääkkeitä kaipaa, vaan itsekuria! Koko ajan saan kuulla ilkeilyä... tai no en nyt koko aikaa, mutta riittävästi... siitä, että joudun käymään "kallon kutistajalla". Normaalisti parisuhteessa tervehditään, moi kulta miten menee? Meillä oli seuraavalainen variaatio tervehdyksestä "Mitäs mielenvikanen tietää?" Se on mieheni mielestä huumoria!! Hei, vieläkin naurattaa niin, että tulee kuset housuun. Mieheni ei siitä huolimatta lopettanut, että loukkaannuin.

Minä olen meillä kaiken pahan alku ja juuri. Minä olen syyllinen siihen, että olen hullu! Minä olen syyllinen mieheni juomiseen. Vika on aina minussa. En jaksa enää ja siksi olen aina ärtynyt. Saan paniikki- ja raivokohtauksia, kun en jaksa enää syyttelyä kuunnella.

Onneksi lääkkeet auttavat paniikkiin ja unettomuuteen. Väsyttävät tosin... Miksi siis mieheni tekee minun sairaudestani ja lääkkeistä sellaisen numeron. Sitä pitää kaikille kavereille mainostaa, kuinka "Mammalla on vissii iltalääke jääny ottamatta!" ja kuinka hävettää kun mamma on avohoitopotilas. Miksi? Miksi näin? Eikö ole parempi, että yritän hoitaa itseni kuntoon, kuin että joudun taas psykiatriseen sairaalaan.

Saattaa kuulostaa aika kevyelle tollanen herjanheitto, mutta ennenkuin tuomitsette minut, kokeilkaa itse kuunnella yötäpäivää monta kuukautta/ vuotta.

Harkitsen eroa, sillä haluan joko miehen joka kannustaa ja tukee minua tai en miestä ollenkaan. Enää en jaksa kuunnella jatkuvaa syyttelyä. Toisaalta mieheni on saanut minut uskomaan takomalla päähäni, etten pärjää elämässä ilman häntä!! Mutta miksi hän on kanssani, jos olen niin hullu, tyhmä ja laiska? En tiedä... en tiedä todellakaan mistään enää mitään. Välillä mielessä on käynyt jälleen kerran kaiken lopettaminen.

 

Tuntuu tutulta tilanteesi. Mutta ihan ensin: eikö sinulla ole muuta kuin tuo Seroquel-lääkitys. Tarvitset kunnollisen kaksisuuntaisen mielialanhäiriön lääkityksen ja terapiaa (ei pelkkiä psykologikäyntejä).

Toinen juttu on sitten se, että miehesi on keskenkasvuinen ja itsekin mitä ilmeisimmin jollain tavalla persoonallisuushäiriöinen tms, kun kerran alkoakin kuluu keskimääräistä enemmän (?).

Ei sinun - vaikka sairas oletkin - tarvitse tuollaista kohtelua sietää; sehän vain pahentaa oloasi ja lisää ahdistusta. Et ikinä pääse tasapainoon, jos tällaisen kumppanin kanssa jatkat. Tarvitset turvallisen suhteen ja paaaaljon rakkautta ympärillesi.

Itselläni on ollut pahaa ahdistusta ja paniikkihäiriötä, masennustakin. Tämä kaikki paheni aina, kun elin epänormaaleissa parisuhteissa ja omassa itsetunnon puutteessani otin vastaan `mitä tahansa` käyttäytymista toiselta osapuolelta.

Pysyn paljon vakaampana ja voin melko hyvin nyt, kun minulla on normaali kumppani, joka suhtautuu sekä depressiolääkitykseeni että minuun ihmisenä, normaalilla tavalla tukien ja kannustaen.

 

Oletko kertonut psykologille miehesi suhtautumisesta?

Sinä tarvitset tukea että pääset jaloillesi, paranet. Miehesi kommentit kertovat ettei hän ymmärrä lainkaan tilannettasi. On todella törkeää jos miehesi tervehtii sinua sanoen "mitä mielenvikainen tietää", minusta se on vain todella törkeää.

Onko sinulla psykologin lisäksi perheenjäseniä, ystäviä joille voit uskoutua tilanteestasi? Minusta sinä tarvitset ympärillesi ihmisiä jotka välittävät sinusta, tukevat ja kannustavat sinua. Tuollainen kohtelu ei tee kuin hallaa.

Voimia sinulle

 

Olen 22 vuotias flikka täältä jostakin. Olemme asuneet kolme vuotta mieheni kanssa saman katon alla. Aina (jo ennen sitä kun aloimme seurustelemaan) olen kärsinyt masennuksen ja maanisuuden vuoristoradasta. Tämä masennus on ollut ajoittain niin syvää, että ahdistuksen ja paniikkikohtausten kourissa olen yrittänyt itsemurhaa. Osittain syytän ongelmista miestäni, sillä hänen mielestään olen vain laiska ja tyhmä ja siksi ei normaalista elämästä tule mitään. Minun pitäisi vain reipastua ja ottaa itseäni niskasta kii. Oikein hyvin ajateltu. Ongelma on vain siinä, ettei pelkkä reipastuminen auta, kun taustalla on sairaus nimelta maanis-depressiivisyys. Mieheni mielipiteiden vuoksi en hakenut tarpeeksi aikaisin apua. Masennus syveni syvenemistään. Maanisuus alkoi puolestaan olla jo todella "vauhdikasta aikaa". "Hullujenhuoneellehan" se sitten viimenään puoltoista vuotta sitten johti.

Mieheni häpeää sitä, että olen avohoidossa ja käyn psykologilla. Samoten se on aivan "grande katastrofi" kun jouduin aloittamaan ahdistukseen Seroquel-nimisen lääkityksen. Mieheni mielestä en lääkkeitä kaipaa, vaan itsekuria! Koko ajan saan kuulla ilkeilyä... tai no en nyt koko aikaa, mutta riittävästi... siitä, että joudun käymään "kallon kutistajalla". Normaalisti parisuhteessa tervehditään, moi kulta miten menee? Meillä oli seuraavalainen variaatio tervehdyksestä "Mitäs mielenvikanen tietää?" Se on mieheni mielestä huumoria!! Hei, vieläkin naurattaa niin, että tulee kuset housuun. Mieheni ei siitä huolimatta lopettanut, että loukkaannuin.

Minä olen meillä kaiken pahan alku ja juuri. Minä olen syyllinen siihen, että olen hullu! Minä olen syyllinen mieheni juomiseen. Vika on aina minussa. En jaksa enää ja siksi olen aina ärtynyt. Saan paniikki- ja raivokohtauksia, kun en jaksa enää syyttelyä kuunnella.

Onneksi lääkkeet auttavat paniikkiin ja unettomuuteen. Väsyttävät tosin... Miksi siis mieheni tekee minun sairaudestani ja lääkkeistä sellaisen numeron. Sitä pitää kaikille kavereille mainostaa, kuinka "Mammalla on vissii iltalääke jääny ottamatta!" ja kuinka hävettää kun mamma on avohoitopotilas. Miksi? Miksi näin? Eikö ole parempi, että yritän hoitaa itseni kuntoon, kuin että joudun taas psykiatriseen sairaalaan.

Saattaa kuulostaa aika kevyelle tollanen herjanheitto, mutta ennenkuin tuomitsette minut, kokeilkaa itse kuunnella yötäpäivää monta kuukautta/ vuotta.

Harkitsen eroa, sillä haluan joko miehen joka kannustaa ja tukee minua tai en miestä ollenkaan. Enää en jaksa kuunnella jatkuvaa syyttelyä. Toisaalta mieheni on saanut minut uskomaan takomalla päähäni, etten pärjää elämässä ilman häntä!! Mutta miksi hän on kanssani, jos olen niin hullu, tyhmä ja laiska? En tiedä... en tiedä todellakaan mistään enää mitään. Välillä mielessä on käynyt jälleen kerran kaiken lopettaminen.

Kuulepas rakas ap. Minulla on hiusväri päässä ja munakello jo soi. Minun pitää lähteä huutelemaan väri päästäni pois.

Minäkin kärsin avioliitossa lievästä paniikkihäiriöstä ja avioeron jälkeen mies oli nimitellyt minua sekopääksi, hulluksi, rumaksi ja ties miksi. Hän oli ja on edelleen alkoholisti.

Olen kotoisin Savosta ja siellä aina ihmisiä nimiteltiin hulluiksi, puhuttiin Niuvanniemeen ja Harjamäkeen joutumisesta ja viemisestä. Tavallinen sivistymätön kansa kohtelee erittäin kaltoin mielenterveysongelmaisia. Asialle nauretaan ja pidetään vitsinä.

Älä välitä pätkääkään miehesi puheista. Olet hakeutunut hoitoon ja tehnyt siinä viisaasti.

Vaivasi alkuperää älä edes mieti. Hyvin moni lahjakas taiteilija kärsii samasta vaivasta.
Onneksi lääketiede on kehittynyt ja varmasti saat vaivan pysymään kurissa noudattamalla lääkärin ohjeita.

Parisuhteesi ei tee sinulle hyvää. Miksi turhaan pahoittaa mieltään miehen tyhmien puheiden takia.

Avioeron jälkeen nukuin hyvin ja jatkoin entistä elämää lasten kanssa. Mies on käynyt vuosia terapiassa. Toivotttavasti joskus toipuu.

Ota palvelevaan puheeseen yhteyttä, jos kaipaat tukea. Täällä Elleissä sinun ei kannata kirjoitella näin vaikeasta asiasta. Netistä löytyy parempiakin sivuja saman ongelman kanssa painiville.

Viime perjantaina Dr. Phil käsitteli samaa asiaa. 25-vuotias kahden lapsen äiti ei uskaltanut lähteä kotoaan minnekään. Netistä bongattu aviomies jäi työttömäksi olemaan vaimonsa rinnalla. Noin uhrautuvaa miestä en ole ennen nähnyt telkkarissa enkä elävässä elämässä.

Tiedän paniikkihäiriöstä ehkä jo liikaakin. Ehkä tulevaisuudessa annan enemmäkin vertaistukea. Voi hyvin. Enempää en voi sinua auttaa.

 

Minen kattelis tuollasta miestä päivääkään.

 

Miehesi ei tiedä sinun sairaudestasi mitään, ja on aika omituista että ei ole yrittänyt ottaa selvääkään. Hänellä on narsistisia piirteitä. Mainitse näistä omalle lääkärillesi ja pyydä päästä parisuhdeterapiaan. Jos miehesi ei sinne lähde, asia lienee sillä selvä, jos ei suostu ongelmastasi lukemaan tai muuten tutustumaan mikä sinua vaivaa. Olet vielä erittäin nuori, anna aikaa itsellesi parantua ja tee se oikea henkilö rinnallasi. Jos ei miehesi niin paras/parhaat ystäväsi. Kun olet terve osaat sitten paremmin valita puolisosikin tulevaisuudessa.

 

Kun olet terve osaat sitten paremmin valita puolisosikin tulevaisuudessa.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö (maanis-depress) ei parane!!! Lääkkeillä toki voidaan aika paljon normalisoida elämää ja tunnetiloja...

 

Iske vastaan, jos ehdit ennen lähtöäsi. Jos mies kaatuu kovan flunssan kourissa sänkyyn, vähättele, väitä luulosairaaksi. Turhaa on kuumelääkkeet ja nuhatipat.... Pojalla on kovasti kasvamista tuossa. Taitaa vain tehdä sinulle hallaa, paljon.

 

Olipa ihana saada tukea ja kannustusta, sekä ymmärrystä. Itselle tietyt asiat on toki täysin selviä, mutta ne iskostuvat vasta sitten päähän kun joku toinen ne sanoo ääneen. Tällainen juttu on esim. se, ettei ole yksin minun syy, että meillä kotona perhe-elämä rakoilee. Nyt olen samaa mieltä. Tuen miestäni kaikessa missä pystyn ja mitä mä saan? Pilkkaa ja ilkeilyä!

Meillä on nyt mykkäkoulu kotona... Se on mieheni yksi lempiharrastus. Hän tietää, etten voi sietää mykkäkoulua.Toki joskus riidat normaaliperheissäkin voivat joskus jatkua muutaman päivän, mutta se ei ole normaalia, että pitää mykkäkoulua vain kiduttaakseen toista.

Näkee selvästi, kuinka miehelleni on vaikeaa pitää mykkäkoulua, mutta toisaalta näen senkin kuinka hän nauttii, kun minä kärsin.

Yritin sopua, sillä en enää kestänyt painostavaa hiljaisuutta... mutta mieheni vain virnuili kännipäissään puheilleni...

Nyt mulle riittää. Joko tähän tulee muutos, tai osoitteeni muuttuu. Mä suunnittelen jo oman pienen tulevaisuuden kotini sisustusta ja aion ottaa kissan. Ei se tulevaisuus ihan kamalalta näytä, vaikka ikävöin miestäni jo etukäteen.

Psykologini tietää tilanteesta kotona, eikä hän ole yhtään sitä vastaan, että lähden menemään... Olen myös vast ikään saanut korjattua välit äitiini ja kahteen veljeeni, joihinka katkaisin yhteyden mieheni toivomuksesta. Puoltoista vuotta oli väliä ettemme nähneet vilaukseltakaan, ettemme vaihtaneet sanaakaan... Myös ystäviini katkaisin aikoinaan välit, sillä mieheni ei pitänyt heistä... onneksi ovat hengissä, jos saisi heihinkin yhteyden ja pyydettyä anteeksi.

Joko mieheni tekee kanssani täyskäännöksen ja yritämme todella. Tuemme toinen toisiamme tai sitten yhteiselomme päättyy.

 

Seurustelen itse toista vuotta miehen kanssa, jolla on samantyyppisiä mielenterveysongelmia, diagnoosina vakava masennus. Hän on lämminsydäminen, herkkä ja huomioonottava, tosin kaikki reaktiot ja tunteet ovat aina äärimmäisiä. Eli sen kerran kun jostakin kilahtaa (onneksi harvoin), niin se todella on ”oksat pois”. Olen yrittänyt häntä parhaani mukaan tukea ja ymmärtää, kuunnella ja monesti vaan olla hänelle läsnä, ja se on kuulemma auttanut häntä todella paljon. Ei tulisi pieneen mieleenkään tehdä häntä sairaudestaan johtuen naurunalaiseksi, kylillä huutelemisesta puhumattakaan! Vaikeaa on välillä itselläkin, on rankkaa olla jatkuvasti se antava osapuoli, mutta parempaan suuntaan mielestäni mennään. Olemme puhuneet siitä, että tulisin joku kerta hänen mukaansa lääkäriin. Sitä ei olla vielä toteutettu, mutta pidän sitä hyvänä ideana, sillä ehkä lääkärinsä osaa kertoa minulle asiat toiselta, näin maallikolle ymmärrettävämmältä kantilta.

Tämä meni nyt vähän oman asiasi vierestä, mutta halusin kait osoittaa sen, ettei mielenterveysongelmat ole enää mikään kammottava mörkö, vaan sairaus. Osalla pidempiaikainen- ja osalla lyhyempiaikainen, mutta suurimmalla osalla ihmisistä lääkkeillä, terapialla yms. hallittavissa oleva sairaus.

Kehottaisin sinua todella vakavasti harkitsemaan suhteesi tulevaisuutta. Kuulostaa, ettei sillä ole sinulle muuta kuin negatiivista annettavaa. Parisuhteen pitäisi olla voimavara, ei musta aukko, joka imee kaiken energian ja positiivisuuden. Parantuminen on vaikeaa, jos olosuhteet ovat jatkuvasti kestämättömät. Tässä asiassa sinun olisi oltava terveen itsekäs ja pistää oma henkinen hyvinvointisi miehen ääliömäisyyksien edelle.

Kehotuksen ottaa itseäsi niskasta kiinni sijaan annan sinulle virtuaalisen *voimahalin* .

 

[Psykologini tietää tilanteesta kotona, eikä hän ole yhtään sitä vastaan, että lähden menemään... Olen myös vast ikään saanut korjattua välit äitiini ja kahteen veljeeni, joihinka katkaisin yhteyden mieheni toivomuksesta. Puoltoista vuotta oli väliä ettemme nähneet vilaukseltakaan, ettemme vaihtaneet sanaakaan... Myös ystäviini katkaisin aikoinaan välit, sillä mieheni ei pitänyt heistä... onneksi ovat hengissä, jos saisi heihinkin yhteyden ja pyydettyä anteeksi.
[/quote]

Jo tuolloin olisi hälytyskellojesi pitänyt soida ja KOVAA! Nyt sun pitää juosta pois tuosta miehestä ja LUJAA! En ihmettele ollenkaan, että olet noin rikki, enemmänkin ihmettelen sitä, että olet vielä noinkin kasassa . On todella hyvä, että olet saanut korjattua välit perheeseesi. Kun vielä teet saman ystäviesi kanssa, niin siinä (perhe ja ystävät) on sinulle kullan arvoinen tukiverkko. Siitä sinun on oman henkisen hyvinvointisi takia pidettävä kiinni, ei lurjuksesta, jota mieheksesi kutsut. Uuden miehen kyllä löydät, älä siitä huoli. Ikävä tulee kestämään jonkin aikaa, mutta ajan myötä se hellittää ja hiipuu, kunnes jokin kaunis päivä huomaat jättäneesi sen kaiken taaksesi ja olevasi päätökseesi lähteä enemmän kuin tyytyväinen.

*Voimahali*