Puolisossa vikaa - mutta kummassa?

Tarvitsen kipeästi neuvoa suhdejumissa. Olen keski-ikäinen mies jolla aina ollut henkilökohtaisia ongelmia saamattomuuden, muistin ja keskittymisen kanssa. Perusluonteeltani olen liiankin kiltti, vaikka temperamentti välillä räiskyykin. Nuorena minulla oli yksi pitkä parisuhde joka sujui ilman suurempia ongelmia. Nykyisen puolison kanssa ollaan pidetty yhtä parikymmentä vuotta mutta ongelmia on ollut koko ajan.

Olen taipuvainen unohtelemaan asioita ja sähläämään. Ei tämä kai ihan mahdotonta ole, mutta kiusallista kuitenkin. Puolisoni ei kuitenkaan koskaan ole tätä voinut sulattaa, vaan vaahtoa todella voimakkaasti joka asiasta. Niinpä opin vähitellen välttelemään näitä tilanteita ja peittelemään mokiani. Tästä seurasi tietysti huonoa omaatuntoa ja kun asiat kuitenkin usein tulivat ilmi, luottamuspulaa. Yritin selittää, että en tahallani mokaile, eikä kyse ole välinpitämättömyydesta häntä kohtaan, mokaan ihan yhtä usein vaikka asia koskisi vain minua. Hän ei vain kyennyt tätä sulattamaan vaan mollasi välillä laiskaksi ja saamattomaksi, välillä melkein roistoksi.

Hän on myös määritellyt parisuhteen ja perhe-elämän raamit. Niihin eivät kuulu harrastukset, oma aika, omat kiinnostuksen kohteet, yksityisyys. Hän arvostelee kovin sanoi joitakin menneitä kiinnostuksiani turhanpäiväisyyksinä ja vahingollisina (esim. filosofian lukeminen, urheilu jne). Ystäviä minulla ei enää ole, koska heidän tapaamisensa oli aina liian hankalaa enkä voinut tavata heitä rauhassa ilman puolisoani. Harrastukset ovat jääneet, koska aina oli väärä aika lähteä harrastamaan koska oli aina jotain tärkeämpää perheeseen tai muuhun liittyvää.

Olen joskus yrittänyt keskustella asiasta, mutta on kuin yrittäisi märkää saippuapalaa puristaa; en koskaan saa mitään otetta keskusteluista eivätkä ne johda mihinkään muuhun, kuin että olen väärässä. Joskus puoliso sanoo, että senkun menet vaikka treenaamaan tai muuta, mutta kun aika tulisi lähteä, alkaa tuhina ja puhina, valitus kotitöistä, yksin jäämisestä lasten kanssa ym. Niinpä usein perun menon, koska kotiinpaluu olisi kaksin verroin raskaampaa.

En mitenkään pysty täyttämään puolisoni vaatimuksia ja odotuksia, koska ne ovat usein ristiriitaisia.

Alkoholi ei puolisolleni oikein sovi. Humaltuu helposti ja kotiin palattaessa alkaa usein "jälkipeli" jossa saan kuulla kunniani. Niinpä en mielelläni hänen kanssaan enää ulos lähde.

Puolisoni valittaa, että hän joutuu keksimään kaiken perheen yhteisen tekemisen. Oikeassa siinä onkin, koska olen jo aikoja sitten antanut periksi ja roikun vaan mukana.

Mikä neuvoksi?

 

Tarvitsen kipeästi neuvoa suhdejumissa. Olen keski-ikäinen mies jolla aina ollut henkilökohtaisia ongelmia saamattomuuden, muistin ja keskittymisen kanssa. Perusluonteeltani olen liiankin kiltti, vaikka temperamentti välillä räiskyykin.

Älä loukkaannu, sillä kysyn suoraan: onko sinulla aivovamma tai onko mahdollista, että sinulla olisi aivovamma, vaikkei sitä ole diagnosoitu? Eli oletko joskus kolauttanut pääsi: kaatunut, ollut auto-onnettomuudessa, tappelussa tai vastaavaa? Nuo "oireesi" nimittäin ovat hyvin tyypillisiä aivovamman oireita. Jos näin on, on kuntouksella saavutettavissa oikeinkin hyviä tuloksia, jos motivaatiota on ja sinun tapauksessasi varmasti on.

Jos tämä diagnoosi on täysin poissuljettu, niin sitten eivät sopeutumisvalmennukset tai kuntoutukset auta. Mutta niin tai näin, yrittäkää olla rehellisiä toisillenne, älä peittele mokia ja puolisosi on sinut kuitenkin valinnut, joten hänen pitäisi oppia hyväksymään sinut sellaisena kuin olet.

 

Tjaa-ah. Kuulostaa niin tutulta.

Vaimosi näkemys lienee on se, että hänen mielestään olet epärehellinen tai laiskahko vapaamatkustaja, jota pitää potkia eteenpäin. Tämä passivoi sinua ja saa salaa vihaiseksi.
Hän voi olla kyllästynyt jatkuvaan "aikomiseesi" ja "kömpelyyteesi", ja kokee turhautumista.

Jos olet kotitöissä ja perheen kesken saamaton, mutta et sitä silloin kun on kyse harrastuksista, hän kokee käytökseksi loukkauksena itseään kohtaan. Filosofia, historia tai muu "ei tekemiseen perustuva" harrastus sivistää ihmistä ja on usein syvällisten, ajatteluun/pohtimiseen taipuvaisten ihmisten touhua. Joka ei arvosta tällaista itsensä kehittämistä, ei voi tietenkään sitä harrastuksena pitää, siis hyödyllisenä. Kuitenkin, asiat arjessa eivät voi rullata yksin vaimosi varassa. Kannattaa sanoa, jos ei osaa jotain, jos ei muista jotain tai jos ei kykene johonkin. Mikään ei ole rasittavampaa kuin asioiden peittely ja selittely. Se antaa vaimollesi signaalin siitä, että voit olla isommissakin asioissa epärhellinen tai ainakin salailla aina jotain.

Puolisosi on, ihan näillä vähillä tiedoilla, myös hyvin määrätietoinen ja kenties dominoivakin. Olet tietoisesti antanut itsesi vajota vastarooliin, jossa tunnusmerkkejäsi ovat passiivisuus ja "laissez faire" -mentaliteetti. Huomaan sinun käyttävän sanamuotoja "...olen joskus yrittänyt...", "olen aikonut/olen perunut" tmv. Kuten sanoit, olet antanut periksi.

Sinulla, vaikka oletkin jonkun puoliso, on oikeus myös omaan yksityiseen elämän osa-alueeseen.
Pidä joskus puolesi ja lunasta sillä miehekkyytesi. Älä riehaannu, älä mellasta, totea vain, että sinulla on myös omia menojasi ja ketään ei voi vangita kotiinsa. Sopikaa asioista etukäteen eikä niin, että ilmoitat menoistasi viime tingassa. Hän ei ole suhteenne kapellimestari, jos sinä olet tasa-arvoisessa suhteessa häneen.

Vaimoasi vaivaa katkeruus ja pettymys, jotka purkautuvat lähinnä alkon vaikutuksen alaisina. Hän on ilmiselvästi täynnä negatiivisia tunteita hänkin.

On helpompi sanoa kuin tehdä se tärkein: puhua. Niin että toinen kuuntelee. Lopettakaa syyttely ja selittely, kertokaa miltä teistä tuntuu ja miettikää, miksi haluatte olla suhteessa.

 

Älä loukkaannu, sillä kysyn suoraan: onko sinulla aivovamma tai onko mahdollista, että sinulla olisi aivovamma, vaikkei sitä ole diagnosoitu? Eli oletko joskus kolauttanut pääsi: kaatunut, ollut auto-onnettomuudessa, tappelussa tai vastaavaa? Nuo "oireesi" nimittäin ovat hyvin tyypillisiä aivovamman oireita. Jos näin on, on kuntouksella saavutettavissa oikeinkin hyviä tuloksia, jos motivaatiota on ja sinun tapauksessasi varmasti on.

Jos tämä diagnoosi on täysin poissuljettu, niin sitten eivät sopeutumisvalmennukset tai kuntoutukset auta. Mutta niin tai näin, yrittäkää olla rehellisiä toisillenne, älä peittele mokia ja puolisosi on sinut kuitenkin valinnut, joten hänen pitäisi oppia hyväksymään sinut sellaisena kuin olet.

Minusta moni mies on just tuollainen, että ei muista asioita, ellei ole oikeasti tosi kiinnostunut sellaisesta. Useinhan on niin, että NAINEN päättää, miten asiat tehdään. Nainen siis ylentää itsensä kotijoukkojen johtajaksi määräten, että miten asiat pitää olla. Asiat pitää säilyttää tietyillä hyllyillä, tiskit pitää käsitellä tietyllä tavalla, siivoukset hoitaa hänen määräämällään tavalla, huonekalut ostetaan hänen makunsa mukaan jne. Jos mies protestoi, siitä aiheutuu huutoa, mökötystä, pihtaamista jne. Jos mies taas alistuu, mies on tossukka, josta ei ole mihinkään. Minusta tosi usein nainen ihan itse aiheuttaa nämä ongelmat perheessä.

Jos mies yrittää parhaansa (yrittää raivata jälkensä, yrittää noudattaa vaimon ohjeita), niin vaimon pitäisi pystyä näkemään, että tekeekö mies parhaansa vai ei. Usein on niin, että vaimo on se "tippaleipäaivo", joka pystyy tekemään monta asiaa yhtäaikaa, kun taas mies on "putkiaivo" eikä pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerralla. Hyvänä esimerkkinä on minä ja veljeni eli kaksi samoista geeneistä lähtöisin olevaa ihmistä, joilla sama tausta, samat vanhemmat ja sama kasvatus. Silti minä olen se kodin hengetär, jolla koti on tiptop ja veljelläni taas ei ole sellaisia taitoja lainkaan.

Minusta tuntuu, että Ap ja hänen vaimonsa eivät taida olla parhaat mahdolliset kumppanit toisilleen. Vaimo ei kunnioita AP:tä ja AP puolestaan on jäänyt ihan tossun alle, eikä pysty toteuttamaan itseään. Ehkä jostakin parisuhdeterapiasta olisi apua?

 

Oliskohan niin, että kumpikin kokee urhautuvansa? Mies kokee, että hänen on pitänyt uhrata ystävänsä ja harrastuksensa ollakseen vaimolle mieliksi, joka silti nalkuttaa. Vaimo taas kokee, että mies on vätys, joka ei osaa eikä halua toimia perheen parhaaksi, vaan vaimo itse joutuu tekemään kaiken itse ja uhraamaan ahkeruutensa ja osaamisensa perheen hyväksi. Teidänhän pitäisi yhdessä rakentaa hyvää parisuhdetta ja hyvää perhe-elämää, eikä kiistellä, että kumpi on suurempi marttyyri. nalkutus voi myös olla turhautumsen lisäksi pelkoa, että suutut ja lähdet pois.

Näytä tää nettikeskustelu vaimollesi, kirjoita kirje tai jollakin muulla tavalla yritä saada vaimosi avaamaan silmänsä. Te kumpikin tarvitsette hyvää parisuhdetta, mutta myös omaa laatuaikaa eli irtiottoja arjesta. Jos sinä harrastat urheilua tai vaikka sitä filosofiaa, niin vaimolle samat oikeudet myös. Helpointa olisi se, että kummallakin on alussa esim. yksi arki-ilta viikossa ikiomaa aikaa, josta toinen ei saa nalkuttaa, vaikka toinen roikkuisi sen ajan pää alaspäin katosta kuin lepakko.

 

keski-ikäisellä perheellisellä mihellä on aikaa kirjoittaa päivällä nettiin? Jos on aikaa niin etkö voi päivällä käydä harrastuksissasi, kun vaimosi on töissä?

 

keski-ikäisellä perheellisellä mihellä on aikaa kirjoittaa päivällä nettiin? Jos on aikaa niin etkö voi päivällä käydä harrastuksissasi, kun vaimosi on töissä?

... ja illat jaat vaimosi ja lastesi kanssa.

 

Vuosikymmenten elämää on mahdotonta pukea muutamaksi riviksi, mutta muutama pelkistys.
Ensinäkin olen varma, että itsessäni on jotakin vialla. Minulla on itse asiassa ADHD-diagnoosi muutaman vuoden takaa, mutta suhtaudun siihen varauksella. Oireet sopivat, mutta aiheuttajia voi olla muitakin masennuksesta persoonallisuushäiriöön. Olen kuitenkin tietoinen ongelmistani ja niiden seurauksista muille, kärsin niistä ja haluan apua. Ymmärrän tekojeni seurauksia, tiedän mikä on oikein ja väärin ja tunnen omantunnontuskia väärin tehdessäni. (Tosin en nyt kyllä mitään hirveitä vääryyksiä ole tehnytkään).

Eniten ehkä rassaa tämä kyvyttömyys ymmärtää sitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei kummankin puolelta. Oma tietoisuuteni omista vioistani johtaa helposti siihen, että haen paljon vikaa itsestäni. Ajattelen, että koska olen ”poikkeava” niin se ilmenee kaikessa, mikään mitä ajattelen, tunnen tai teen ei välttämättä ole normaalia ja hyväksyttävää. Pienistä vaikeuksista huolimatta sain kuitenkin nuorena koulut käytyä, olen YO, intti käyty ja myös RUK, on akateeminen loppututkinto, pitkäaikaisia harrastuksia ja yksi vakava monivuotinen seurustelusuhde. En tuolloin ”ulkoisesti” eronnut kenestäkään, olin päinvastoin ”onnistuja”. Jos tekisin ”CV:n” ensimmäisistä kahdestakymmenestä elinvuodestani, ei kukaan uskoisi, että mitään ongelmia on ollutkaan, koska pystyin pitämään asiat hallinnassa.

Nykyisessä suhteessa olen alusta asti ollut se huonompi osapuoli joka ei osaa rakastaa, ei tehdä asioita, ei huolehtia niistä ym. Alussa, kun voin pahoin ja yritin lähteä, tunsin sääliä nykyistä puolisoani kohtaan. En vain saanut repäistyä itseäni irti. Yrityksiä oli ensimmäisten 5-7 vuoden aikana muutamia, mutta tässä sitä vain ollaan. Nyt on lapset, työt, asunnot ja velat. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sen enemmän ”pihalla” olen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eli työ kärsii, perhe-elämä kärsii, ystävyyssuhteet kärsivät jne. Nyt en enää oikeasti usko osaavani oikeastaan mitään, ainakaan en meinaa jaksaa mitään.

Puhuminen ei ole helppoa, koska puolisoni tulee yleensä heti silmille. Jos yritän puhua pahasta olostani, niin hänen mielestään pyörin vain itseni ympärillä ja hänellä se vasta paha olo on. Varmasti on paha olo, en yhtään epäile sitä, en vaan osaa oikealla tavalla auttaa.

Tilanne on ollut jo pitkään sellainen, että kukaan perheemme jäsen ei voi tehdä mitään ilman, että puolisolta tulee asiaan joku negatiivinen komentti. Sillä ei juuri ole merkitystä mikä asia on kyseessä. Se alkaa olla melkoisen hermostuttavaa kaikkien mielestä ja niinpä me muut, minä ja lapset, selvästi salailemme monia asioita.

 

No niin, sinut on tuomittu täälläkin aivovammasta lähtien, mutta mies on upseeri ja hänellä on korkeakoulutus jne. Siis olet aivan loistava tyyppi. Mutta itsetuntosi on nyt poljettu maahan ja ei ole yhtään epäselvää kuka sen on tehnyt. olisi vaatinut sinulta valtavia voimia alkaa vastustamaan vaimoasi ja kun hän on sen tehnyt vähitellen rakkauden ja perheen varjolla, niin olet lyöty.

Kumpa osaisin antaa sinulle oikeita ohjeita. Mahdollisuuksia on monia. teet kuin vaimosi haluaa ja valmistaudut eroon henkisesti ja kun lapset ovat murrosikänsä ohittaneet, niin lähdet. Naiset tekevät sen usein näin ja se on vain ilmoitusluonteinen asia. Jos taas et halua erota ja haluat elämäsi takaisin, niin sinun on alettava vastustamaan vaimoasi. Ja teet sen niin, että hankit esim. harrastuksen ja MENET siihen harrastukseen, ETKÄ kysy lupaa vaimoltasi. Ostat itsellesi niitä asioita joita haluat. TILAAT matkan teille sinne maahan jonne haluat.

Sinun on otettava määräysvalta itseesi ja alettava itsenäistymään uudelleen. Se merkitsee todennäköisesti riitaa, mutta ole päättäväinen.

Jos kaikki kaatuu siihen, että vaimosi ei halua antaa sinulle itsenäisyyttäsi, niin eroa, se on silloin ainoa vaihtoehto.

Voimia sinulle taisteluusi.

 

No niin, sinut on tuomittu täälläkin aivovammasta lähtien, mutta mies on upseeri ja hänellä on korkeakoulutus jne. Siis olet aivan loistava tyyppi.

Hei hei hei hetkinen, nimimerkki "no"! Nyt loukkaannuin verisesti ensimmäistä kertaa siitä, miten joku kirjoittamistani täällä Elleissä kommentoi!

Miten niin tuomittu ja aivovammasta lähtien??? Mitä tuomitsemista siinä on??? Minä siis työskentelen aivovammaisten parissa ja ap:n kuvailemat seikat ovat tyypillisiä aivovamman oireita. Aivovamma ei ole mikään tuomio ja sen aiheuttamia oireita voidaan lieventää, eikä aivovamma vaikuta millään tavalla älykkyyteen - ja vaikka oireina olisikin jotakin sellaista, ettei esim. opiskelu, armeija tai edes työnteko enää onnistuisi, on vammautuminen voinut tapahtua sen jälkeen, kun opinnot ja armeijat ovat ohi. Pääpointtini olikin kysyä, että onko hänelle tapahtunut jotakin sellaista, jossa hän olisi voinut vammautua ja jos on, asialle on tehtävissä paljon.

Kerrotko vielä minulle, että mitä ihmettä oikein tarkoitit kommentillasi, että on tuomittu aivovammasta lähtien?

 

Minulle tuli myös heti mieleen, että Ap:lla on jokin neurologinen häiriö, enkä tarkoita millään pahalla. Itse asiassa tunnen joitakin hyvin samantyyppisiä henkilöitä eli periaatteessa älykkäitä ja hyvin pärjänneitä, kuitenkin jokin mättää ja sattuu kaikenlaista sohlaamista, kömpelyyttä ja unohduksia. Tuo häiriö on vain niin lievä, ettei se estä esim. opiskelussa tai työssä pärjäämistä, mutta nuo toistuvat söhläykset kuitenkin haittaavat ja ehkä ärsyttävät sekä itseä että läheisiä.

Valitettavasti myös Ap:n kuvaus vaimostaan tuo mieleen jossain määrin häiriintyneen henkilön, tai mahdollisesti ihmisen, joka kärsii jostain määräilemisenä tai aggressiivisuutena ilmenevästä mielen sairaudesta.

Mielestäni molemmat tarvitsisivat ammattiapua, ei ehkä tähän tilanteeseen niinkään edes välttämättä parisuhdeterapiaa, vaan ainakin alkuun molemmille erikseen. AP:n olisi ainakin hyvä saada tarkempi selvyys vaivoihinsa ja mahdollisesti hoitoa ja kuntoutusta. Mielestäni se, että vanhemmat saisivat omat päänsä jotenkin kuntoon olisi myös suuri palvelus perheen lapsille.

 

Miten mahdollisesta aivovammasta voisi saada lisätietoa ja missä sitä voisi tutkia?

 

No eiköhän aivovamman sovittaminen ensimmäisenä ap:lle ole vähän yliampuvaa.

Hänen koulutustaustansa ei viittaa synnynnäiseen ongelmaan esim. ADHD ja lisäksi hänen ensimmäinen suhteensa oli ongelmaton.

Hän ei tiedosta mitään onnettomuutta, jossa olisi voinut vammautua.

Sen sijaan on mahdollista, että hän on masentunut ja väsynyt ja pelkästään ne aiheuttavat muistamattomuutta, artyneisyyttä ja hajamielisyyttä.

Vähän epäilen, että vaimoa ei hoitoon saa, vaikka molempien pitäsi mennä psykiatrin vastaanotolle ja selvittää miten he voivat tästä selvitä kuiville.

 

Ap, mene hyvälle psykiatrille tai neurologille, todennäköisesti joudut käymään molemmilla.

No: Ap nimenomaan sanoi, että hänellä on aina ollut ongelmia muistamattomuuden ja keskittymiskyvyn kanssa ja hän on mokaillut. Mielestäni tuo on ihan tyypillistä synnynnäiselle vaivalle, että oireita on aina ollut. Kuitenkin ne ovat Ap:n tapauksessa sen verran lieviä, että hän on kuitenkin pärjännyt opiskeluissa, armeijassa ja työssä.

Tuttavillani, joilla on vastaavia vaivoja, on myös ollut aivan sama elämänkulku. Läheisten suhtautumisen osalta on niin, että joitakin tuo mokailu vain ärsyttää heidän omasta luonteestaan tai mielentilastaan johtuen paljon enemmän kuin toisia. Sen takia usein on juuri niin, että takana voi olla ihan hyviäkin parisuhteita tai joidenkin sisarusten tai vanhempien kanssa voi olla ihan hyvissä väleissä. Toisaalta sitten jos parisuhdekumppaniksi osuu sellainen, jota tuo töppäily vaan nyppii todella paljon, niin homma lähtee sen takia menemään pieleen. Toinen aika yleinen tilanne on se, että perheessä on joko toinen vanhempi tai joku sisarus sellainen, joka ei siedä tuota mokailua, ja hänen kanssaan on sitten huonot välit.

Kavereita tai ystäviä tuo mokailu ei välttämättä häiritse ollenkaan, koska he eivät kuitenkaan samalla tavalla joudu jakamaan arkeaan tuon mokailevan henkilön kanssa kuin perheenjäsenet.

 

Nykyisessä suhteessa olen alusta asti ollut se huonompi osapuoli joka ei osaa rakastaa

Näin älytöntä juttua en ole ennen kuullutkaan. Olisi mielenkiintoista kuulla vaimosi käsitys rakkaudesta. Ehkä juuri sellaista voisi tuottaa koneellisestikin.


Niin se tasan tarkkaan on kuin sanotkin. Tunnistat kaikki viat kyllä erinomaisen hyvin, et vain tiedä kenelle ne kuuluu, kun olet ihan pihalla.

Sinulla on se AD/HD, minkä voi lukea jo ensimmäisestä kappaleesta. Taviskin osaa tehdä aika hyvin diagnoosin: tyhmä, laiska ja saamaton (huolimaton). Mitään niistä et tietenkään ole, kaukana siitä. Unohdit sen tyhmän pois vaikka olet varmaan kullut sen miljoona kertaa. Ilahduttavaa toisaalta, johtunee siitä ettet ole sisäistänyt sitä omaksi ominaisuudeksi, kuten kai ne muut. Terveellisissä oloissa Sinulla ei olisi näitä 'henkilökohtaisia ongelmia', mutta nyt olet väsähtänyt todella pahasti tuossa ympäristössä.

Depressio on sen tavanomainen kylkiäinen ja tässä kuviossa varmasti mukana. Onkohan ollut jo 15 vuotta vähintään?? Jos Sinulla on lääkitystä tähän, on todennäköisesti jotain AD/HDn kannalta sopimatonta ja voimakkaasti haitallista. Sen sijaan en voi kyllin korostaa että kannattaisi ehdottomasti kokeilla ja aloittaa AD/HDn lääkintä (dekstroamfetamiini). Saattaisit hämmästyä kuinka paljon hyötyisit. Fiksuna voisit pienellä opiskelulla päästä helposti jyvälle ja parhaisiin tuloksiin.

HUOM! VAKAVAA!

Puhuminen ei ole helppoa, koska puolisoni tulee yleensä heti silmille. Niinpä opin vähitellen välttelemään näitä tilanteita ja peittelemään mokiani.
Tilanne on ollut jo pitkään sellainen, että kukaan perheemme jäsen ei voi tehdä mitään ilman, että puolisolta tulee asiaan joku negatiivinen komentti. Sillä ei juuri ole merkitystä mikä asia on kyseessä. Se alkaa olla melkoisen hermostuttavaa kaikkien mielestä ja niinpä me muut, minä ja lapset, selvästi salailemme monia asioita.

Jatkuvasti tuntuvaa henkistä painetta, huomattavan kuormittavaa stressiä, välttelyä, piilottelua, kiertelyä, peittelyä, salailua, taistelua, puolustusta, suojautumista, pakenemista, luovuttamista…


Ymmärrä tämä: HÄN ON NAINEN JOTA KOKO MUU PERHE PELKÄÄ!


Tästä persoonallisuushäiriöstä voit erota! Jos pystyt. Riippuvuussuhde on vahva, tyypillisesti.
________________________________________________________________________
Elätkö narsistin kanssa? - Vaimona narsisti? - Näin jätät narsistin - Tunnista narsisti - Narsistiset luonnehäiriöt - Kuka joutuu luonnehäiriöisen uhriksi?
http://www.suhdesoppa.fi/narsismi/

 

Sen sijaan en voi kyllin korostaa että kannattaisi ehdottomasti kokeilla ja aloittaa AD/HDn lääkintä (dekstroamfetamiini). Saattaisit hämmästyä kuinka paljon hyötyisit. Fiksuna voisit pienellä opiskelulla päästä helposti jyvälle ja parhaisiin tuloksiin.

HUOM! VAKAVAA!

Onko sinulla , tai missä on lisää tietoa tuosta lääkkeestä. Mitä rajoituksia esim. alkoholi suhteen.
Miten vaikuttaa. Käytetäänkö muita lääkkeitä tuossa yhteydessä?

 

Onko sinulla , tai missä on lisää tietoa tuosta lääkkeestä. Mitä rajoituksia esim. alkoholi suhteen.
Miten vaikuttaa. Käytetäänkö muita lääkkeitä tuossa yhteydessä?

Amfetamiini on alkoholin vastamyrkky. Estää päihdyttävän vaikutuksen.

Amfetamiini on piriste joka sisältää kahta optista isomeeriä (molekyylit toistensa peilikuvat), joista toinen on vaikuttava (aktiivinen) ja toinen vaikuttamaton (inaktiivinen).

Deksamfetamiini (dekstroamfetamiini) on amfetamiinin aktiivinen optinen isomeeri.
(ei sis. vaikuttamatonta, raseemista amfetamiinia)

- nostaa aivojen aktivaatiotilaa toimimalla dopamiinin ja noradrenaliinin takaisinotonestäjänä
- samalla lisää dopamiinin ja noradrenaliinin vapautumista
- voi toimia joillakin henkilöillä paremmin kuin muut vastaavat lääkeet
- hyvin siedetty, haittavaikutukset kuten muilla stimulanteilla
- voidaan käyttää muiden lääkkeiden kanssa

_____________________________________________________________
Kirjasuositus: Aikuisten ADHD ja aivojen arvoitus. Anne Lehtokoski, Tammi

 

Vaimosi on täysi kopio omasta exsästni ja sinä pitkälle kopio minusta.
Minulla ei mennyt ihan 20 vuotta tajuta että ei se syy olekkaan aina minussa.
Ja kun sen lopulta onnistuin tajuamaan erosin.
Asian tajuamiseen ehkä auttoi se kun huomasin hänen mollaavan kaikkia tuntemiaan ihmisiä.
Nyt olen pikkuhiljaa jälleen alkanut uskomaan itseeni ja omiin kykyihini.
Ja elämä hymyilee uudella tavalla.
Todennäköisesti toinen vaihtoehto kohdallani olisi ollut lopullinen masentuminen ja mahdolisesti lopulta itsetuhoisuus. Voimia sinulle tiedän että tarvitset sitä. Kun itsetunto on täysin viety on todella vaikea toimia millään tavalla. On täysin voimaton ja kykenemätön tomimaan.
Minä jouduin hakemaan voimaa raivosta ja vihasta niin väärin kuin se onkin erotilanteessa.

 

Valitettavasti en saa lainauksia toimimaan, joten joudun vähän säätämään. Mulla on ADHD-lääkitys, metyylifenidaatti Concerta 54 mg, eli stimulantti joka mun tapauksessani rauhoittaa, eli toimii ilmeisesti niin kuin pitääkin. Lääkitys ei kuitenkaan poista opittuja ajattelu- ja toimintamalleja, siihen tarvitsisin muutakin apua. Puoliso on tietoinen diagnoosistani, mutta ei usko siihen, pitää sitä vain keksimänäni tekosyynä, vaikka en sen varjolla ole pyytänyt yhtään etuoikeutta. Tosin suhtaudun diagnoosiin itsekin suurella varauksella, sen verran heppoisella pohjalla koko homma on. Oireet ja ongelmat ovat kuitenkin todellisia, syy voi olla joku muukin. Uskon kuitenkin, että toisenlaisessa tilanteessa ne eivät elämää merkittävästi haittaisi.

Aivovammasta sen verran, että olen nuorempana kolhinut päätäni muutaman kerran, kolme-neljä kertaa on mennyt taju hetkeksi. Mielestäni keskittymisen ja toiminnanohjauksen vaikeudet ovat kuitekin alkaneet jo sitä ennen.

Puolisoni suhtautuu kaikkeen erittäin mustavalkoisesti. Ihmiset ja ilmiöt ovat joko hyviä tai pahoja ja välillä suhtautuminen tiettyyn ihmiseen saattaa muuttua ääripäästä toiseen useaankin kertaan. Läheisestä sukulaisesta tulee roisto, sitten taas hyvis ja taas kohta pahis. En itse meinaa aina pysyä mukana.

Olen aina tiennyt, ettei puolisoni suhtautuminen maailmaan ole ihan tavanomaista, mutta toisaalta yksilöitähän me kaikki olemme. Ehkä se kuitenkin on liian erilaista minun kannaltani.

 

Puolisoni suhtautuu kaikkeen erittäin mustavalkoisesti. Ihmiset ja ilmiöt ovat joko hyviä tai pahoja ja välillä suhtautuminen tiettyyn ihmiseen saattaa muuttua ääripäästä toiseen useaankin kertaan. Läheisestä sukulaisesta tulee roisto, sitten taas hyvis ja taas kohta pahis. En itse meinaa aina pysyä mukana.

Kuulostaa NIIIIN tutulta. Sinun on oikeesti tajuttava että kaikkeen et sinä ole syyllinen, vaan osassa asioista sinut vaan syyllistetään taitavalla sanankäytöllä. Kun rupeat miettimään mikä on oikeasti oikein ja mikä väärin, tulet huomaamaan kuinka taitavasti sinun tekemästäsi hyvästä asiasta tehdään mitä rumin ja iljettävin. Tsemppiä.

 

Amfetamiini on alkoholin vastamyrkky. Estää päihdyttävän vaikutuksen.

Amfetamiini on piriste joka sisältää kahta optista isomeeriä (molekyylit toistensa peilikuvat), joista toinen on vaikuttava (aktiivinen) ja toinen vaikuttamaton (inaktiivinen).

Deksamfetamiini (dekstroamfetamiini) on amfetamiinin aktiivinen optinen isomeeri.
(ei sis. vaikuttamatonta, raseemista amfetamiinia)

- nostaa aivojen aktivaatiotilaa toimimalla dopamiinin ja noradrenaliinin takaisinotonestäjänä
- samalla lisää dopamiinin ja noradrenaliinin vapautumista
- voi toimia joillakin henkilöillä paremmin kuin muut vastaavat lääkeet
- hyvin siedetty, haittavaikutukset kuten muilla stimulanteilla
- voidaan käyttää muiden lääkkeiden kanssa

_____________________________________________________________
Kirjasuositus: Aikuisten ADHD ja aivojen arvoitus. Anne Lehtokoski, Tammi

Kiitos, kun selvensit, joskus lääkkeet ovat ainoa vaihtoehto parantaa elämää. Itselleni en kysynyt.

 

Onko sinulla , tai missä on lisää tietoa tuosta lääkkeestä. Mitä rajoituksia esim. alkoholi suhteen.
Miten vaikuttaa. Käytetäänkö muita lääkkeitä tuossa yhteydessä?

Yritä ensin aa:n kautta päästä irti alkoholista. Masennus voi lähteä juomisen myötä pois. Suurin osa alkoholisteista kärsii myös masennuksesta, varsinkin krapulassa. Se aiheuttaa ärtyneisyyttä ja tuollaista poukkoilua ja kimahteluita. Myös keskittymiskykysi paranee kun luovut alkoholista.

 

Mulla on ADHD-lääkitys, metyylifenidaatti Concerta 54 mg, eli stimulantti joka mun tapauksessani rauhoittaa, eli toimii ilmeisesti niin kuin pitääkin.

Toimii ADHDlla noin, muilla ei. Tämä vaste lääkkeelle tukee diagnoosia. Vaikutustapa on samankaltainen kuin deksamfetamiinilla. Kokeilemalla voi saada lisätehoa.

Ei nyrkkeilijäkään adhdta saa jos kolme-neljä kertaa lukua ottaa. Sankka joukko pitää kyllä tätä tekosyynä, mutta uskoo lujasti vikaa olevan, ja keksii nimet parempaan tarpeeseen.
Jotkut tykkää silittää, monet mankeloida, varsinkin adhdn. Jos jotain hyvää tai parempaakin ihmisessä on niin eipä auta, kun unohtuu pikkuasiat.

Oireet ja ongelmat ovat kuitenkin todellisia, syy voi olla joku muukin.

Kun serotoniini-nimistä välittäjäainetta on liian vähän käytettävissä, ihminen alkaa menettää kiinnostuksensa yleensä lähes kaikkeen, minkä jälkeen tulee masennus ja ahdistus. Mikään ei huvita. Ilo katoaa eikä mielihyvän tuntemuksia enää ole. Vähitellen ihminen kokee itsensä masentuneeksi, vaipuu depressioon.
Stressihormonien liian korkea pitoisuus "kuluttaa" enemmän serotoniinia.

Selektiiviset serotoniinin takaisinotonestäjät (SSRI)
- lisäävät käytettävissä olevan serotoniinin määrää, vaikutukset erityisesti mielialaan kohdistuvia
- auttaa ihmistä pääsemään olotilaan, jossa asioita pystyy työstämään ja jaksaa työstää

Noradrenaliinin takaisinotonestäjät nostavat vireystilaa ja mielialaa. Venlafaksiini (masennus, ahdistus, voimattomuus, saamattomuus, keskittyminen, motivaatio). Klonidiini (impulsiivisuus, tic). Mahd. sydänselektiivisen beetasalpaajan vaihto ei-selektiiviseen (impusiivisuus, jännitys). Trisyklisiä antidepressantteja ei juuri enää käytetä ADHD:n hoitoon (haittavaikutuksia).

Lääkitys ei kuitenkaan poista opittuja ajattelu- ja toimintamalleja, siihen tarvitsisin muutakin apua.

Se on selvä. ADHD-liitto ry - www.adhd-liitto.fi
Diagnoosin saamisen jälkeen on mahdollisuus saada:
- puheterapiaa - fysioterapiaa - lääkehoitoa
- kuntoutuskurssit ( aikuisille arjen- ja elämänhallintakurssit )
- neuropsykologista kuntoutusta sopii aikuisille, joilla ei ole vakavia muita vaikeuksia

Puolisoni suhtautuu kaikkeen erittäin mustavalkoisesti. Ihmiset ja ilmiöt ovat joko hyviä tai pahoja ja välillä suhtautuminen tiettyyn ihmiseen saattaa muuttua ääripäästä toiseen useaankin kertaan. Läheisestä sukulaisesta tulee roisto, sitten taas hyvis ja taas kohta pahis. En itse meinaa aina pysyä mukana.

Sellainen vaippaikäisen pirtsakka meno ja meininki, niinkuin kunnon narsistilla kuuluukin olla.

Olen aina tiennyt, ettei puolisoni suhtautuminen maailmaan ole ihan tavanomaista, mutta toisaalta yksilöitähän me kaikki olemme. Ehkä se kuitenkin on liian erilaista minun kannaltani.

Jos ajattelee henkisesti 2-vuotiaan, perheen suuna päänä siellä määräilevän, niin kuinkas lasten käy? Siihen koitin sillä vakavuudella viitata. Tosissaan meinaan että äitiään pelkäävät serotoniinit syrjällään. Ois kai Sun hommas ajan tullen.

"Uskon kuitenkin, että toisenlaisessa tilanteessa ne eivät elämää merkittävästi haittaisi."

Nonih! Jos teidän poikkeavuutenne suvaitsee sitten poiketa normista edukseen, niin hienoa!

 

Epäilen, että muistamattomuus ym. ongelmat johtuvat pitkälti puolison pelosta ja paineista. Niin ristiriitaista kuin se onkin, virheentekemisen pelko ei suinkaan auta suoriutumaan paremmin, vaan entistä varmemmin suistaa virheeseen. Tämän tietää mm. jokainen urheilija, joka käyttää mentaaliharjoittelua eli käy mielessään läpi onnistunutta suoritusta niin kauan, että uskoo onnistuvansa - ja onnistuu. Virheiden ja puutteiden osoittelu ja mollaaminen on tehokkain tapa saada ihminen tekemään lisää mokia.

Itselläni oli lapsena ihan sama ongelma, olin hajamielinen ja mitä enemmän siitä sai kotona huutoa, sitä enemmän unohtelin ja hutiloin. Sittemmin olen tajunnut, että virheiden pelko sumentaa pään eikä kertakaikkiaan pysty keskittymään tekemiseen/oppimiseen/muistamiseen, vaan kaikki on yhtä huminaa. Kun uskoo itseensä, ei mokaile - tai jos mokaa, sen yli pääsee helpommin.

Ap., suosittelen perheterapiaan hakeutumista vaikka yksin. Vaimosi todennäköisesti ei sinne tule (ehkä koskaan), mutta saat ainakin oman itsetuntosi ja -luottamuksesi rippeistä kiinni ja näet kaiken selvemmin. Ehkä ero on vastaus, ehkä ei. Se saattaa selvitä terapian kautta.

 

Kannattaa huomata, että voit vaikuttaa vain omaan käytökseesi, et vaimoosi. Jos haluat saada oman elämäsi raiteille, niin voit ryhtyä raittiiksi, käydä psykologilla juttelemassa tilanteestasi, hakea oikean lääkityksen keskittymishäiriöösi ja mahdollisesti käydä vielä neurologilla varmistamassa, että lääkitys/diagnoosi on oikea ja ehkä käydä psykiatrilla tarkistuttamassa, että kärsitkö masennuksesta, ahdistuksesta tms psyykkisestä ongelmasta, joka vaatii hoitoa (lääkitys ja/tai keskustelu). Kun saat itsesi kuntoon, saat varmuutta siitä, mitä sairauksia on ja miten niiden kanssa mennään tästä eteenpäin. Usein epävarmuus aiheuttaa ongelmia, joten kun saa itsensä tasapainoon niiden kanssa, niin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on.

Tämä ei tarkoita sitä, että tie olisi helppo. Voi myös olla, että negatiivinen palaute vaimoltasi on niin rankkaa kestää, että et edes onnistu pääsemään ns. kuiville niin kauan, kun joudut altistumaan vaimosi jatkuvalle alistamiselle. Sinun itsesi täytyy miettiä, että haluatko elää tämän naisen kanssa loppuikäsi. Entä jos hän lähtisi kanssasi terapiaan? Entä jos hän ei tule koskaan myöntämään, että hänessä on mitään vikaa? Voit yrittää herätellä vaimoasi tajuamaan tosiasiat, mutta jotkut eivät koskaan opi eivätkä halua oppia tuntemaan itseään.

Todennäköisesti vaimosikin kärsii jostakin henkisestä ongelmasta. Kuvauksesi perusteella hänkään ei ole henkisesti täysin tasapainossa. Ehkäpä hänelläkin on esim. masennusta, uupumusta ja minä-kuva häiriintynyt. Voi jopa olla, että kärsitte ikäänkuin samoista sairauksista, mutta vähän eri tavoin (sinä koet itsesi huonoksi ja vaimosi nostaa itseään muiden yläpuolelle).

Olen huolissani lapsistanne, jotka elävät kanssanne joka päivä. He eivät opi sitä, että mies ja nainen ovat tasa-arvoisia ja yhtä hyviä. He eivät myöskään näe sitä, että parisuhde voi olla harmoninen, rakastava, lämmin ja välittävä siten, että kun ongelmia on, niistä keskustellaan. Lapset ovat fiksuja ja he yleensä näkevät aika hyvin totuuden eli sinä et osaa pitää puoliasi etkä osaa laittaa vaimoasi ns. kuriin ja vaimosi on kuin uhmaikäinen, joka saa rettelöidä niin paljon kuin haluaa. Lapsesi ovat oppineet sinulta vaikenemisen taidon, jossa ongelmat lakaistaan maton alle. Pelkona on se, että lapset sairastuvat psyykkisesti, kun eivät pysty purkamaan pahaa oloaan.