Murheen murtama mies
Olen 32-vuotias mies. Kuulin eilen, että ensirakkauteni, tyttöystäväni ja avopuolisoni, jonka kanssa olimme yhdessä lähes 10 vuotta, haluaa erota. Sattuu aivan helvetisti enkä kykene nukkumaan, tekemään mitään, tai edes ajattelemaan järkevästi. Pääni on täysin sekaisin, ja haluaisin tietää, miten tätä oloa voi helpottaa.
Suhde päättyi sen vuoksi, että avopuolisoni koki, että ei ole enää onnellinen suhteessa. Tämä tapahtui ajan kanssa hitaasti, eikä hän syytä minua mistään. Mutta jumalauta minä syytän itseäni kuolemaani asti. Pidin häntä itsestäänselvyytenä liian kauan. Näen sen nyt kirkkaammin kuin koskaan ennen, mikä tekee tästä järkyttävän paljon kamalampaa. Saan itselleni raivokohtauksia, kun tulee mieleen jokin typerä asia, jossa en ottanut häntä huomioon tai vain sivuutin hänet, koska se oli helppoa.
Jos nyt saisin edes yhden tilaisuuden, muuttaisin lähes kaiken. Mutta sitä ei avopuolisoni ole valmis antamaan. Ymmärrän täysin häntä, mutta en pysty hyväksymään sitä, ja ensi kertaa tajuan kuinka joku voi sortua alkoholiin tai huumeisiin. Mikään - MIKÄÄN - ei ole hirveämpää kuin tämä olo.
Pahinta tässä on se, että avokki oli selvästi käsitellyt asiaa pidempään ja oli sinut päätöksensä kanssa, kun kertoi siitä. Tunteita ei kuulemma ole enää minua kohtaan, mikä oli jotain aivan karmivaa kuulla hänen suustaan. Hän on minulle yhä elämäni rakkaus ja ainoa nainen, jota olen koskaan rakastanut tai tulen rakastamaan. Emme siis ole todellakaan samalla viivalla asian käsittelyssä.
En oikeasti pysty edes olemaan paikoillaan, kävelen vain keskellä yötä ympäri kämppää (avokki meni alakertaan nukkumaan) ja rinnassa on hirveä olo, kuin saisin jonkun kohtauksen. Mikään anelu ei enää auttanut, koska asiat olivat menneet liian pitkälle. Kliseinen "kasvettiin vain erilleen" kuulemma. Tuntuu hirvittävän epäreilulta, että en saa tilaisuutta korjata asioita, koska mikään ei olisi ihanampaa kuin jos saisin sen tehdä.
Avopuolisoni on kuitenkin muuttunut kylmäksi minua kohtaan ja tunnen paksun muurin välillämme. En voi edes kuvailla kuinka kamalalta minusta tuntuu. Minulla ei ole tukiverkostoa lähes ollenkaan kotipaikkakunnallamme, kun taas hänen vanhempansa asuvat lähellä ja hänellä on monia nettiystäviä ja tuttuja. Äitini ei vastannut puhelimeen koko päivänä (minua ei hävetä myöntää, että halusin soittaa hänelle ensimmäiseksi ja purkaa tuntojani) joten olen paininut asiani kanssa yksin. Eikä omaa päätään voi paeta.
En voi käsittää, miten saan enää koskaan mitään iloa elämääni, ja mikään ei tunnu enää miltään. Ensi kertaa elämäni aikana minulla on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ei hätää, en aio tehdä mitään asian suhteen. Ajatukseni vain ovat helvetin synkkiä. Kelailen kaiken aikaa, mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja kuinka paljon yhä rakastan häntä, mutta en voi koskaan enää suudella häntä tai nukkua sylikkäin. En koskaan saa häneltä sitä tiettyä hymyä, joka kertoo kaiken tarpeellisen. Jopa tämän kirjoittaminen sattuu saatanasti. Saan jatkuvasti spontaaneja itkukohtauksia, joille ei voi mitään ja laahustan pitkin asuntoa kuin zombi. Aika ei vain kulu.
Onko kenelläkään ollut samanlaisia todella pahoja vaikeuksia irtaantua puolisostaan eron jälkeen? Miten tästä voi selvitä? En voi tällä hetkellä käsittää, miten elämä voi tästä jatkua. Apua! Minulla ei ole mitään. Ainoa asia maailmassa, josta välitän, on mennyt iäksi. Jos ihmisessä olisi nappi, jota voisi painaa ja vain lakata olemasta ilman mitään draamaa, myöntäisin itselleni että "eiköhän tämä ollut tässä" ja painaisin sitä.
Suhde päättyi sen vuoksi, että avopuolisoni koki, että ei ole enää onnellinen suhteessa. Tämä tapahtui ajan kanssa hitaasti, eikä hän syytä minua mistään. Mutta jumalauta minä syytän itseäni kuolemaani asti. Pidin häntä itsestäänselvyytenä liian kauan. Näen sen nyt kirkkaammin kuin koskaan ennen, mikä tekee tästä järkyttävän paljon kamalampaa. Saan itselleni raivokohtauksia, kun tulee mieleen jokin typerä asia, jossa en ottanut häntä huomioon tai vain sivuutin hänet, koska se oli helppoa.
Jos nyt saisin edes yhden tilaisuuden, muuttaisin lähes kaiken. Mutta sitä ei avopuolisoni ole valmis antamaan. Ymmärrän täysin häntä, mutta en pysty hyväksymään sitä, ja ensi kertaa tajuan kuinka joku voi sortua alkoholiin tai huumeisiin. Mikään - MIKÄÄN - ei ole hirveämpää kuin tämä olo.
Pahinta tässä on se, että avokki oli selvästi käsitellyt asiaa pidempään ja oli sinut päätöksensä kanssa, kun kertoi siitä. Tunteita ei kuulemma ole enää minua kohtaan, mikä oli jotain aivan karmivaa kuulla hänen suustaan. Hän on minulle yhä elämäni rakkaus ja ainoa nainen, jota olen koskaan rakastanut tai tulen rakastamaan. Emme siis ole todellakaan samalla viivalla asian käsittelyssä.
En oikeasti pysty edes olemaan paikoillaan, kävelen vain keskellä yötä ympäri kämppää (avokki meni alakertaan nukkumaan) ja rinnassa on hirveä olo, kuin saisin jonkun kohtauksen. Mikään anelu ei enää auttanut, koska asiat olivat menneet liian pitkälle. Kliseinen "kasvettiin vain erilleen" kuulemma. Tuntuu hirvittävän epäreilulta, että en saa tilaisuutta korjata asioita, koska mikään ei olisi ihanampaa kuin jos saisin sen tehdä.
Avopuolisoni on kuitenkin muuttunut kylmäksi minua kohtaan ja tunnen paksun muurin välillämme. En voi edes kuvailla kuinka kamalalta minusta tuntuu. Minulla ei ole tukiverkostoa lähes ollenkaan kotipaikkakunnallamme, kun taas hänen vanhempansa asuvat lähellä ja hänellä on monia nettiystäviä ja tuttuja. Äitini ei vastannut puhelimeen koko päivänä (minua ei hävetä myöntää, että halusin soittaa hänelle ensimmäiseksi ja purkaa tuntojani) joten olen paininut asiani kanssa yksin. Eikä omaa päätään voi paeta.
En voi käsittää, miten saan enää koskaan mitään iloa elämääni, ja mikään ei tunnu enää miltään. Ensi kertaa elämäni aikana minulla on itsetuhoisia ajatuksia, mutta ei hätää, en aio tehdä mitään asian suhteen. Ajatukseni vain ovat helvetin synkkiä. Kelailen kaiken aikaa, mitä olisin voinut tehdä toisin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja kuinka paljon yhä rakastan häntä, mutta en voi koskaan enää suudella häntä tai nukkua sylikkäin. En koskaan saa häneltä sitä tiettyä hymyä, joka kertoo kaiken tarpeellisen. Jopa tämän kirjoittaminen sattuu saatanasti. Saan jatkuvasti spontaaneja itkukohtauksia, joille ei voi mitään ja laahustan pitkin asuntoa kuin zombi. Aika ei vain kulu.
Onko kenelläkään ollut samanlaisia todella pahoja vaikeuksia irtaantua puolisostaan eron jälkeen? Miten tästä voi selvitä? En voi tällä hetkellä käsittää, miten elämä voi tästä jatkua. Apua! Minulla ei ole mitään. Ainoa asia maailmassa, josta välitän, on mennyt iäksi. Jos ihmisessä olisi nappi, jota voisi painaa ja vain lakata olemasta ilman mitään draamaa, myöntäisin itselleni että "eiköhän tämä ollut tässä" ja painaisin sitä.