teinistä asti

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 4 vuotta. Muutama vuosi meni hyvin, sitten alkoivat omat menohaluni herätä. Suhde alkoi kärsiä, ainaista tappelua ja riitelyä. Tänä keväänä sitten jätin hänet. Luulin tehneeni oikean ratkaisun.

Kevään aikana tapasin itseäni vanhemman miehen jonka kanssa olemme satunnaisesti nähneet ja harrastaneet seksiä. Ei hänestä sen enempää.

Koko ajan olemme exäni kanssa olleet hyvissä väleissä. Näimme usein, soittelemme lähes päivittäin.

Nyt yhteen palaaminen on ollut kummankin mielessä. Olen kuitenkin se joka soutaa ja huopaa koko ajan. En haluaisi elää eron tunteita enää uudestaan, jos tästä ei enää mitään tulisikaan. Toisaalta kun olen elätellyt toiveita suhteen jatkumisesta jo jonkin aikaa, lopullinen ero tuntuu todella ahdistavalta.

Kaikki jankuttavat, että olen nuori ja ehdin tavata vielä paljon miehiä jne. Exäni on kuitenkin ihana ihminen, ei juo paljoa, uskollinen, samat unelmat kuin minulla, samat harrastukset.

Haluaisin kuulla asiallisia komentteja nyt teiltä hyvät Ellit. Kuinka moni elää nykyäänkin onnelisesti teiniaikaisen poikaystävänsä kanssa? Onko ollut katkoja suhteenne matkan varrella? Kaikki neuvot ovat tervetulleita. Kannattaako jatkaa tutussa ja turvallisessa suhteessa, vai antaa tuulen kuljettaa. Olen 19 ja hän 21.

 

Tulevaisuutenne voi olla yhdessä ruusuinen elämän loppuun asti tai sitten ei...ei sitä voi millään tietää etukäteen.
Itse perustin perheen nuoruuden rakkauteni kanssa, nyt ajateltuna aivan liian nuorena, ensimmäinen lapsi syntyi ollessani 20-vuotias, 26-vuotiaana minulla oli 4 lasta ja rikkinäinen avioliitto, sillä viimeisen lapsemme jälkeen meillä molemmilla heräsi menohalut ja halu kokeilla elämässä muutakin, mehän emme tienneet kuin toisistamme.
Nyt ollaan oltu erossa jo 4 vuotta ja molemmilla uudet vakinaiset suhteet erinäisten kokeilujen jälkeen.
Voihan se teinirakkaus kestää hautaan asti, mutta ikävä kyllä harvemmin niin käy.

 

Sanotaanko suoraan, että suurinta osaa ""teinistä alkaen"" seurustelleista häiritsee se, että seksiä on harrastanut vain yhden kanssa (tai ehkä parin...). Kaverit jotka ei seurustele vaihtaa naista/miestä kun sukkia. Samalla nämä seurustelevat lukevat ""Cosmoa"" tai vastavaa ""laatulehteä"", ja saavat sen kuvat, että pitää panna niin montaa kun mahdollista.
Jos itsestä tuntuu, että alkaisi myöhemmin katua ""elämätöntä nuoruutta""(typerästi sanottu, sitä voi elää, reissata ja tehdä _mitä_ tahansa hauskaa ilman yhden illan panoja), niin mielestäni kannattaa erota, ja ehkä palata myöhemmin yhteen, tai jatkaa ihan eri polkuja, riippuen siitä mikä tuntuu oikealta.

Itse seurustelin todella nuoresta, vuosien ajan ihanan ihmisen kanssa. Kun alkoi tehdä mieli kokeilla muita, laadimme itsellemme ns.""vapaan suhteen"". Tärkeintä oli se, että rakastimme toisiamme, ""seksi oli vain seksiä"" muiden kanssa, siinä ei ollut tunteita. Pikkuhiljaa tajusimme, että olimme _todella_ hyviä ystäviä, emme enää poika-ja tyttöystä toisillemme. Rakastimme valtavasti toisiamme, en tiedä, nuoria ja kokemattomia kun olimme, missä vaiheessa se rakkaus muuttui ystävien, ei rakastavaisten väliseksi. Olisimme ehkä tajunneet asian aiemmin, mutta koska kaikki oli hyvin, emme tapelleet tmv. meillä oli hauskaa yhdessä ja seksikin toimi, niin ajattelimme kaiken olevan hyvin. Jossain vaiheessa tajusin, että minä haluan erilaisen miehen. En ulkoisesti, vaan sisäisesti. Tarkoitan, että odotan miehessä olevan joitakin piirteitä, joita hänessä ei ollut. Erosimme hyvinä ystävinä, nykyään emme pidä yhteyttä, koska olemme molemmat alkaneet seurustella, ja (ymmärrän heitä kyllä) kumappanimme eivät oikein ymmärtäneet että olemme _vain_ ystäviä. Satuihan se katkaista välit ihmiseen joka tunsi minut paremmin kuin kukaan, mutta puhuimme että elämässä pitää katsoa eteen, eikä taaksepäin.

Loppujen lopuksi, emme olleet ne oikeat toisillemme, mutta olisin hyvin voinut kuvitella, että olisimme seurustelleet lopun ikäämme. On paha sanoa mitä teille tapahtuu, seuratkaa sydämenne ääntä.
Sen sanon sinulle, että lähes jokainen sinkku haluaa rakkautta. Niiden jotka sitä saavat tulisi olla onnellisia. Loppupeleissä sillä ei ole merkitystä oletko nainut sadan vai yhden ihmisen kanssa. Ei se määrä vaan laatu. Joskus voi haluta vain seksiä, mutta ainakin minä allekirjoitan sen, että seksi on parasta ihmisen kanssa jota todella rakastaa Ja seksin lisäksi rakastetusta saa kuuntelijan, sen johon voi aina luottaa, josta välittää ja joka välittää sinusta. Yhden illan/muut lyhytaikaiset tuttavuudet eivät yleensä ole paikalla kun todella tarvitset heitä. Jos tarvitset lohduttajaa raskaan päivän, läheisen kuoleman , tai jonkun muun ikävän asian kanssa, rakkaasi on vierelläsi, tukee ja paijaa sinua. Missä on se viime viikonlopun pano? ...Luultavasti jo seuraavan sängyssä... Olen huomannut, että monet esittävät ""pelinaisia-tai miehiä"". He haluaat rakkautta, mutta uskottelevat itselleenkin jotain muuta Itse mielummin nukahdan tuttuun ja turvalliseen kainaloon, ja herään sunnutai aamuna hyväilyyn, rakastelen, käyn suihkussa, valmistan aamupalan yhdessä sen ihanan miehen kanssa, joka on ollut jo kolme vuotta rinnallani. En halua krapuloissani lompsia aamukahdeksalta taksiin jostakin epämääräisestä paikasta epämääräisen ihmisen vierestä herättyäni, huomatakseni viikon kuluttua ensimmäiset herpesrakkulat...
Ja_ kyllä_, edellinen oli kärjistettyä, mutta ymmärsit varmaan mitä tarkoitan? Mitä ikinä päätätkin tehdä, ole onnelinen että olet saanut kokea upean rakkauden. Itse olen huomannut, ja ystävieni kanssa puhunut myös, että kun on kokenut kauniin ensirakkauden (=tässä tarkoitan silä ensimmäistä kunnon seurustelua) niin tietää mitä hyvää haluaa. Itse en ole koskaan lämmenyt yhden illan jutuille, ne ovat niin pinnallisia. Ihan hauskaakin on ollut toisinaan, mutta jotenkin aina jää outo kylmä olo niistä jäljelle En tiedä, ehkä joku saa niistä enemmän irti mitä minä... Seksi voi olla hyvää, tyyppi kiva jne. mutta minä tahdon paljon enemmän. Olen onnekas, kun olen löytänyt ihanan ihmisen, joka antaa minulle kaiken hellyyden ymv. sen minkä haluan Joka päivä kiitän ""luojaa""(en ole uskovainen...) siitä, että minulla on hänet!

 

Itsekin olen pohtinut tuota voiko ensirakkautensa kanssa elää onnellisena vanhaksi asti. Olemme seurustelleet kolmisen vuotta ja mulla on nyt ikää 23 ja kihlatullani 24. Olemme kumpikin toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Olemme olleet kihloissa vuoden ja asuttu yhdessä puolitoistavuotta.

Olen useampaan kertaan pohtinut, kestääkö suhteemme vai ei. Olemmeko ""liian nuoria"" vai juuri sopivan ikäisiä sitoutumaan. Enkä oikein osaa muuta sanoa kuin että juuri nyt menee hyvin ja tulevaisuudesta en tiedä. Tällä hetkellä meidän juttu tuntuu oikealta, mutta vuosien päästä tilanne voi olla jo toinen. Itse taidan olla kummajainen, kun tuo menojalka ei ole vielä(kään) alkanut vipattamaan. Olen miettinyt sitäkin, että jos oma menoaikani alkaakin myöhemmässä iässä ja sitten oma mieheni tuntuu tylsältä ja liian turvalliselta. Olen todennut, että parempi elää tätä päivää ja katsoa rauhassa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Jos tulevaisuus ei olekaan sitä mitä tällä hetkellä kuvittelen, niin onko se nyt sitten maailmanloppu. Mielestäni ei.

Jos olet epävarma mitä haluat, älä tee päätöksiä. Koska jos et ole varma siitä haluatko palata Exäsi kanssa yhteen ja kuitenkin palaat, voi olla että teet teidät kummatkin jossain vaiheessa onnettomiksi. Jos palaatte yhteen, on parempi olla aivan varma asiasta, koska muuten voi käydä onnettomasti. Voitte palata yhteen niin sanotusti vain toteamaan, ettete kuulukaan yhteen. Pitkän nuoruuden aikaisen suhteen päättyminen on surullista ja se on iso muutos ja se varmasti pelottaa. Saattaa olla, että haluat palata yhteen Exän kanssa vain sen takia, että pelkäät tulevaisuutta ilman häntä. Exän kanssa on helppo palata yhteen, kun jo tunnet hänet, tiedät millainen hän on ja miten toimia. Uuden kanssa kaiken joutuisi aloittamaan ihan alusta. Muitakin ihania miehiä löytyy, mutta toiseen tutustuminen vie aikaa. Mutta onko uusi parempi kuin vanha tai onko vanha parempi kuin uusi, en tiedä. Kukaan meistä ei tiedä. Ei ennen kuin on kokeillut.

Kestääkö suhde nuoruuden rakkauden kanssa? Toisilla kestää, toisilla ei. Mikä tekee toisten suhteesta kestävän ja toisten ei? Luulen, että osa osaa selvittää ongelmansa ajoissa tai eivät luovuta helposti kohdatessaa ongelmia. Tai mistä minä tiedän... Mieheni vanhemmat ovat olleet yhdessä parikympisestä asti ja ovat olleet naimisissa yli kaksikymmentä vuotta. Omilla vanhemmillani oli taas useita suhteita ennen kuin tapasivat toisensa kolmikymppisenä ja ovat nyt olleet naimisissa yli parikymmentä vuotta. Toisilla kestää toisilla ei. Mutta mitä sieltä taustalta löytyy? Toiset tarvitsevat enemmän kokemuksia, jotta ovat tyytyväisenä lopun elämää yhden kanssa, toiset ovat tyytyväisiä sen ensimmäisen kanssa ja yhdet eivät rauhoitu koskaan.

Asioita kannattaa pohtia, tee päätökset sitten kun olet varma. Se kannattaako jatkaa tutussa ja turvallisessa suhteessa vai antaako tuulen kuljettaa, riippuu täysin sinusta itsestäsi. Mitä haluat elämältäsi? Tuntuuko Exäsi siltä oikealta vai haluatko jatkaa etsimistä? Voi olla, että toista samanlaista ei löydy tai voi löytyä joku toinen ihminen jonka kanssa on vielä parempi olla. Oletko tyytyväinen siihen mitä on vai oletko tyytymätön nykytilanteeseen? Löydät vastauksesi sydämestäsi, kun annat riittävästi aikaa, etkä hosu päätöksessäsi. Mieti rauhassa!

 

Tänään vietämme 24-vuotiishääpäiväämme

Rakastuin 15-vuotiaana vuotta vanhempaan poikaan ja tämä ensirakkaus on kestänyt ja kestänyt. Kaksikymppisenä naimisiin, 24-vuotiaana ensimmäinen lapsi ja kaksi seuraavaa tasaisin väliajoin (2,5-3 vuotta).

Vaikeitakin aikoja on ollut, kuten vanhempien kuolema, kun olimme aivan liian nuoria ja yhtäkkiä piti ottaa vastuu oman elämänsä lisäksi myös muiden elämästä. 15 avioliittovuoden jälkeen miehen menojalka vähän vipatti, muttei koskaan siihen malliin, että erota olisi/olisin halunnut.

En ole koskaan tuntenut jääneeni jotain paitsi. Yhdessä olemme matkustelleet (ensin interrailit ja pikkuhiljaa yhä ""hienompia"" matkoja) maailman ympäri useampaan otteeseen ja kokeneet paljon yhdessä. Kun on alkanut tuntua, että elämä junnaa paikallaan, olemme pakanneet kimpsut ja kampsut sekä muksut ja muuttaneet asuinmaata (yhteensä 8 kertaa...)

Seksi on aina sujunut hyvin ja ollut oikein tyydyttävää; miksi olisin kaivannut muita kokemuksia? Koko suhteemme ajan meillä kummallakin on ollut omia ystäviä, omia harrastuksia emmekä missään vaiheessa ole olleet täysin liimautuneita toisiimme. Olemme kumpikin esim. matkustelleet tai lomailleet myös erikseen.

Summa summarum -meillä teinirakkaus on kestänyt!

 

Olen ollut saman naisen rinnalla 16 vuotiaasta... Olimme toistemme ensimmäiset oikeat suhteet... Hyviä puolia on paljon... ajattelin luetella huonoja. Sisko ja veli , kuvaa suhdettamme parhaiten... Outo häpeileminen kummastuttaa ainakin minua miehenä(isähahmo?), vaimo ei esim. Päihdy seurassani kuin vähän, ei puhu seksistä, alastomuus ja fantasiat hävettävät, molemmat olemme itsetunnoiltamme toistemme varassa... Minulla se ainakin tarkoittaa sitä että olen ""iskettävissä"" esim ravintolassa... En tiedä tietääkö vaimo... Minä en tiedä mitään muuta hänen seksuaalihistoriastaan kuin omamme. Riitamme on asiallista keskustelua avioero järjestelyistä, jota ei ole tullut... Monesti haluaisi lähteä.

 

Itse seurustelin viitisen vuotta ""teini-ihastukseni"" kanssa, tapasimme 15-vuotiaina ja 18-vuotiaina muutimme yhteen.. parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen minulle tuli tarve päästä pois. Lähdin enkä ole katunut, tällä hetkellä olen vuoden päivät seurustellut uuden miehen kanssa ja kihlojen vaihtamistakin on ollut puhetta.

Olen tässä suhteessa paljon onnellisempi kuin edellisessä, vaikka en silloin edes kuvitellut, että voisimme joskus erota, mutta niin vain kävi.. ja hyvä niin.

Sun kannattaa miettiä tarkkaan mitä haluat tehdä? Jos eroatte lopullisesti, paluu takaisin on usein vaikeaa. Toisaalta jos palaa yhteen, siitäkin on vaikea lähteä uudestaan pois. Kun on kerran satuttanut toista, niin sitä ei halua tehä uudestaan.

Toivottavasti teet itsesi kannalta parhaan ratkaisun. Ole itsekäs ja ajattele nyt vain omaa parastasi.

 

Aloin seurustelemaan mieheni kanssa ollessani 16, mies 7v vanhempi. Naimisiin 18v. esikoinen syntyi ollessani 21. Nyt 32-vuotiaana ollaan rakastuneempia kuin koskaan, lapset koulussa ja kolmas suunnitteilla. Kyllä teinirakkaus voi kestää, se on korvien välistä ja luonteesta kiinni. Mieheni on ainoa seksikumppanini koskaan ja olen ylpeä siitä. Nuorena mentiin molemmat yhdessä eikä enää ole isoja menohaluja ilmennyt. Kun rakastaa niin mitä muuta murehtimaan, ota rakkaus silloin kun sitä on.

 

Aloimme seurustelemaan 15-vuotiaina, ja meni siinä monta vuotta. Yo-kirjoitusten jälkeen minä halusin muuttaa pois kotoa ja toiseen kaupunkiin, poikaystäväni jäi. Ero tuli ja molemmat sai useamman vuoden ajan kokeilla ja tyydyttää niitä ""menohalujaan"", tosin sellaiset eivät olleet mitenkään pinnalla erotessa.

Sitten törmäsimme uudestaan ollessamme 22-vuotiaita, rakastuimme ja muutimme yhteen. Molemmilla oli takana ihan tarpeeksi sekoiluja ja vakavampiakin suhteenpätkiä, jotka eivät olleet toimineet. En olisi koskaan uskonut päätyväni ensirakkauteni kanssa yhteen, mutta nyt ollaan oltu kolme vuotta naimisissa ja hyvin menee

Siihen en osaa sanoa mitään, onnistuuko tietoinen ""tauon pitäminen"" tai vapaa suhde, jos on kokeiluhaluja. Itse en olisi kestänyt ajatusta että odotan kun toinen seikkailee (ja itse seikkailen) ympäriinsä, ja sitten ehkä palataan yhteen? Silloin kun me teineinä erosimme, eli tosiaan siinä ajatuksessa ettemme varmaan enää koskaan tapaa, ja hyvä niin.

 

Olen seurustellut saman miehen kanssa 17-vuotiaasta saakka. Mies oli silloin 19-vuotias. Nyt on yhteiseloa takana 10 vuotta ja hyvin pyyhkii. Seurustelimme 3 vuotta ennen kuin muutimme yhteen, lapsia sen sijaan emme ole vielä harkinneet. Meillä on kumpikin aina saanut mennä niin paljon kuin huvittaa ja luulen, että siinä sen salaisuus miksi olemme vieläkin yhdessä. Tosin enää ei paljon jaksa mennä, mutta enpä voi sanoa ettei bilettää ole saanut Nykyisin reissataan paljon ja suunnitellaan tulevaisuutta hiukan vakavammin.

 

elin teinirakkauden kanssa 22.5v ja sit loppui kuin seinään.
alettiin 16v!

 

Olen seurustellut poikaystäväni kanssa 15-vuotiaasta asti. Poikaystävä oli silloin 18 kun tavattiin. Oltiin n. vuosi yhdessä ja sitten meni katki.
1½ oltiin erossa, joskus tekstailtiin/soiteltiin sinä aikana, enimmäkseen oltiin jotenki katkeria toisillemme ja muka ""vihattiin"" toisiamme. Joku sanoi sitten poikaystävälleni että ei me toisiamme voida vihata kun koko ajan viestitellään... Sitten tapailtiin jokunen kerta ja alettiin pääsemään sopuun. Kaikki onkin sitten menny ihan hyvin siitä lähtien ja 5 vuotta tätä yhteiseloa on nyt kestäny.
4 vuotta sitten muutettiin yhteen ja tänä keväänä mentiin kihloihin. Nyt ollaan 22 ja 25v.

 

Minä ja poikaystäväni aloitimme seurustelun 16-vuotiaana, nyt olemme 20. Olen monesti miettiny tuota samaa, että iskeekö se menohalu myöhemmin. Tällä hetkellä lähes kaikki kaverimme ovat sinkkuja ja viilettävät baareissa. Niin mekin mutta paremmin viihdymme yhdessä kotona Itse olen varma että haluan olla poikaystäväni kanssa loppuelämäni, mutta joskus iskee epäilys että entä jos hän haluaakin kokeilla joitain muita? Tosin hän on kyllä sanonut rakastavansa minua ikuisesti ja kysellyt olisiko kihlautuminen liian aikaista

Minä ainakin kunnioitan enemmän yhdessäelämistä teinistä saakka kuin mitään yhden illan juttuja... Tarkoitan että olen aikuisena ylpeämpi itsestäni jos olen tässä suhteessa, kuin että olisin kokeillut useita eri sänkykumppaneita. Meniköhän pointti perille..kun olen niin huono selittämään

Toivon ja rukoilen että olen löytänyt sen yhden ja ainoan ja että hän tuntee samoin!

 

Lämmin kiitos kaikille vastanneille. Helpotti kummasti lukea toisten tarinoita: erilaisia, mutta onnellisia.

Olen miettinyt asiaa varmaan aivan liikaakin, alkanut jo hämärtyä mikä on järkevää ja mikä ei. Nyt rinnassa tunne, että kyllä minäkin selviän, kävi miten kävi. Vaikka ajatus erosta ahdistaakin suunnattomasti. Kyllä se tästä.

Tosin exäni tämänpäiväset rakkaudentunnustukset saavat tunteeni jälleen sekaisin. Sen kuitenkin hetki sitten päätin lukiessani vastauksianne. Yhteen emme palaa ennen kuin olen täysin varma.

Pelkäsin jo saavani vain huonoa kasva aikuiseksi ja jätä se mies- palautetta. Toisin kävi. Ehkä uskallan jatkossakin kysellä täällä teidän arvokkaita neuvojanne.

Elämä jatkuu. Myrskyn jälkeen on pouta sää, vai miten se menikään...

 

Onnellisia ja vähemmän onnellisia tarinoita riittää. Muista teidän tarinanne on omanlaisensa! Katso rauhassa eteenpäin. Asioilla on tapana selvitä, kunhan niille antaa aikansa. Joskus asiat selviävät nopeammin, välillä hitaammin.

Hyvänä ajatuksena voisi olla, että älä mieti asiaa liikaa. Pääsi voi olla puhki asian ajattelemisesta, että et näe metsää puilta. Koeta tehdä ja miettiä jotain aivan muuta. Asia saatta kirkastua myös aivan odottamatta silloin.

Rakkauden kanssa on vaikea sanoa mikä on järkevää ja mikä ei. Harva on tunteidensa vallassa järkevä ja fiksu ihminen. Yritä ottaa asiaan etäisyyttä, niin eiköhän asia selviä.

Ero on harvoin helppo, joten jos siihen päädyt, niin älä hätäänny, vaikka et heti päätöksen jälkeen olekaan onnesi kukkuloilla. Kun annat ajan kulua, olo helpottuu.

Katso rauhassa eteenpäin, kyllä asiat selviävät! =)

 

Ollaan seurusteltu viisi vuotta, mie olin 15 ja mies 21 kun aloimme seurustelemaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen edelleen yhdessä, rakkautta riittää, yhdessä hulluttelua ja harrastamista. En ole tähän päivään mennessä katunut, vaikka mieheni onkin ainoa, jonka kanssa olen koskaan seurustellut taikka harrastanut seksiä.

Ehkä kenties tulevaisuudessa saattaa menohalut herätä, minulla tai miehelläni. Mutta en usko, kumpikin on sellaista sortimenttia ettei ole tarvinnut ""kylillä laukata"". Enkä tunne kyllä, että mitään olisi jäänyt elämättä, vaikka olenkin ollut yhdessä vain yhden miehen kanssa.

En voi väittää, että aina olisi kamalan helppoa ollut, ihan kakarana sitä yhteen menin miehen kanssa ja kummankin aikuistuminen on aiheuttanut tietenkin omat myrskynsä. Kaksi kertaa ollaan yritetty lähteä eri teille, mutta aina on sydän ohjannut palaamaan takaisin.

Mutta nyt sitä toisaalta tietää, että on kasvanut sen miehen kanssa yhdessä ja tullaan jatkossakin kasvamaan. Kaikki on käynyt niin hyvin yhteen, ettei ole tullut tarvetta miettiä, olisiko sitä pitänyt sittenkin kokeilla jotain muuta.

Allekirjoitan erään aikaisemman kirjoittajan väitteen siitä, että kaikkea kivaa voi tehdä ja kokea ilman niitä satoja seksikumppaneita. Ei ne nuoruuden kokemukset aina tarkoita sitä, että pitäisi panna mahdollisimman montaa.

Tulevaisuudesta en voi koskaan sanoa, mutta itsestäni tuntuu, että tämän miehen kanssa minä loppuelämäni vietän, perheen perustan ja vietän niitä harmaahapsisia eläkepäiviä lastenlasten kanssa. Ja tunnen sellaisen ihanan onnennykerön sydämessä, kun tätä asiaa ajattelen...

Kaikkea hyvää teille, ap. Toivotaan, että asiat alkaa luistamaan.

 

Minä olin 16, mies 17 kun tavattiin. Siitä alkaa nyt olla aika lailla viisi vuotta aikaa.

Itse olen hirveän tyytyväinen siitä, ettei minulla ole ollut miljoonaa lyhyttä suhdetta, tai yhden illan suhteita. Olen onnellinen siitä, että olen osannut ja pystynyt jättämään seksin vakavaan parisuhteeseen. Olemme kasvaneet yhdessä, ja tietyllä tavalla kasvaneet yhteen.

Molemmilla on menojalka vipattanut, mutta miten se yhdessä olo ja elo sitä estää? Molemmat ollaan käyty omien ystävien kanssa juhlimassa, samoin yhdessä. Ja hauskaa on ollut. Epävarma toisen tunteista ei ole tarvinnut olla, sillä olemme molemmat ns. ""parisuhdetyyppejä"", eli viihdymme hyvin suhteessa. Aina olen tuntenut itseni tärkeäksi ja rakastetuksi, numeroksi 1.

Menimme kihloihin vain 1,5 vuoden tuntemisen jälkeen. Muutimme samalla yhteen, ja 3,5 vuoden yhdessä olon jälkeen menimme naimisiin. Neljän vuoden yhdessäolon jälkeen meille tuli vauva.

Ehkä tämä vauvan tulo on muuttanut suhdettamme eniten, koetellut kovasti. Ei tätä muutosta voi tietää eikä ymmärtää ennen kuin sen kokee. Nyt tuntuu, että lapsi tuli tehtyä liian nuorena, olisi vielä halunnut olla vapaa tästä vastuusta. Meillä oli niin hyvin asiat miehen kanssa ennen vauvan tuloa, pystyimme kulkea missä mieli teki, äkkilähdöt onnistuivat, matkustimme, reissasimme, pidimme hauskaa.

Juhlimista ja bilettämistä en kaipaa, ei mieskään. Mutta omaa ja yhteistä aikaa miehen kanssa ilman lasta saisi kyllä olla enemmän.

Oma mielipiteeni on, että teinirakkaus voi hyvinkin kestää. Kyllä sitä on ""vapaa"", vaikka seurustelisikin. Ainoa juttu mikä seurustelevalla ei onnistu, on nämä yhdenillan panot, joita me mieheni kanssa emme kumpikaan kaipaa. Muuten seurusteleva parikin on ""vapaa"", pystyy elämään sitä omaa nuoruuttaan vaikka seurustelee, kunhan ei lasta ole pallona jalassa

Jos siis ei kaipaa näitä yhdenillan panoja, eikä ala vaivata se asia, että on nainut vain yhden ja ainoan ihmisen kanssa, niin eikö suhteella silloin ole erittäin hyvä mahdollisuus kestää ja kehittyä?

Meillä mieheni kanssa ainakin ollaan molemmat tyytyväisiä, ettei ole tullut sekoiltua kenen tahansa yhdentekevän ihmisen kanssa vain seksin vuoksi. Tämä asia vaivasi minua ennen kihloihin menoa, mietin että tässäkö tämä mun seksuaalihistoria sitten on, aina saman miehen kanssa. Mutta tiesin kyllä, ettei itsestäni yhden illan panoihin olisi, ja kun omaltakin mieheltä sai hyvää seksiä

Nyt meillä lapsi rajoittaa tietyllä tavalla elämää, ehkä vielä olisin sittenkin hetken halunnut elää vapaampaa ja helpompaa elämää. Mutta ei tätä valintaa voi katuakaan, sillä mikään elämässäni ei ole minulle rakkaampaa kuin pieni tyttöni. Baareihin en kaipaa, mutta kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa kylläkin, sitä että kaikkea ei tarvitsisi suunnitella tytön päiväuniaikojen ja ruoka-aikojen tahtiin, voisi vain joskus hypätä autoon tai varata äkkilähdön ulkomaille.

Koskaan en silti kadu lapsen tekemistä. Rakkaudella hoidan, eikä tätä rakkautta voi sanoin kuvailla! Mistään ei tyttö jää paitsi.

 

Tähän on tullut varmasti naiiveimmat kommentit pitkään aikaan elleissä... Parikymppiset ihmiset kertovat ""kaiken olevan hyvin"" , heh heh... Noo jos te muututte sokeiksi ja voitatte miljoonan rahaa(voitte olla 4seinän sisällä) , niin ehkä suhteenne säilyy muuttumattomana ...

 

Tähän ketjuun vastanneista suurin osa on todennut nimenomaan että juuri tällä hetkellä kaiken olevan hyvin. Eipä kukaan ole väittänyt kaiken olevan hyvin aina ja ikuisesti.

Mielestäsi siis parikymppinen ei voi todeta asioiden olevan hyvin? Mikä muuttaa saman asian sanomisen tulkinnan esim. 50? Eikö se silloinkin ole naivia?

Kyllä ihmiset tajuavat, ettei koko ajan voi olla onnensa kukkuloilla. Elämästä löytyy niitä hyviä hetkiä ja myös niitä huonoja. Eikä täällä kukaan ole väittänyt suhteen säilyvän muuttuvana.

Onko elämän todellisuutta se, että valitetaan koko ajan kuinka huonosti asiat menevät? Kuinka mies pettää, vauva itkee yötä päivää ja rahat on aina loppu? Kun valitetaan, kuinka surkeata on, niin on fiksu ja järkevä aikuinen?

Vain typerä ja lapsellinen parikymppinen kehtaa väittää olevansa onnellinen? Mielestäni elleissä on ollut jo liikaakin negatiivisia ketjuja, ja positiivinen ketju on hyvä poikkeus. Suomalaiset ovat yleensä niin läpeensä negatiivisia, kuten sinä Jan40, että positiiviset tarinat tekevät hyvää. Minun puolestani saat rauhassa olla järkevä aikuinen, joka ei IKINÄ myönnä asioiden edes joskus olevan hyvin. Minä olen mielummin naivi kaksikymppinen tytönheitukka, joka kehtaa väittää olevansa TÄLLÄ HETKELLÄ hyvin tyytyväinen elämäänsä miehensä kanssa.

 

Korjaus: Eikä täällä kukaan ole väittänyt suhteen säilyvän muuttumattomana.

Sorry virheet!

 

On toden totta ihan kiva lukea näitä onnellisia tarinoita vaihteeksi.

Voisin liittyä joukkoonne. Olin 17 ja mies 19-vuotias, kun alettiin seurustelemaan. Tämä on kummankin ensimmäinen suhde kaikin puolin. Nyt ollaan kolme vuotta vanhempia ja asutaan yhdessä. Kaikenlaisia vaikeuksia matkalle on kertynyt, mutta niistä ollaan selvitty ainakin tähän asti.

Menojalka ei ole vipattanut kummallakaan ""normaalia"" enempää. Mutta joo, aika näyttää miten meidän käy. Toivottavasti käy hyvin.

 

Kun mietin ystäviäni jotka ovat aloittaneet vakavan suhteen nuorena, niin suurinosa niistä on kariutunut, mutta ei minkään ""menojalka alkaa vipattaa"" syyn vuoksi. Kaikki näistä nuorena aloitetuista avo/avioliitoista on kariutunut koska lopulta he ovat tajunneet haluavansa eri asioita elämältä (esim. toinen on halunnut omakotitalon maalta ja perheen, ja toinen kansainvälistä korkealentoista uraa).

Oman kokemukseni mukaan ihminen muuttuu vielä paljon 20 ja 30 ikävuoden välillä. Suurinosa tietää vasta kolmekymppisinä keitä he ovat ja mitä haluavat elämältä. Kaksikymppisenä elämä on vielä sellaista hapuilua ja hakemista.

 

Joo, lisäisin vielä, että uskomattoman naiveja suurinosa näistä kommenteista ""tavattiin 15 vuotiaina ja nyt on oltu 5 vuotta yhdessä, ei ole menojalka vipattanut, ja ollaan tosi onnellisia"".

Kokemukseni mukaan ne suurimmat muutokset elämässä ja itsessä ajoittuu juuri tuohon 20-30 vuoden välille. Silloin lähdetään opiskelemaan ja töihin, muutetaan kaupungista toiseen, tullaan itsenäisiksi vanhemmista, mietitään mitä haluataan elämältä. Juuri silloin nuo teininä aloitetut jutut kariutuu.

 

joo, yhdyn Gigin kommentteihin.

käsittämätöntä että 20v tytsyt ja pojat kommentoi täällä teinijuttujen kestävyyttä. teinisuhteen kestävyyttä voi kommentoida vasta sitten kun on yhdessä ylitetty vähintäänkin 30v:n, mielellään 40v:n ikäpyykit.

 

Hohhoijaa.