Ihan uskomatonta, että tällaistakin löytää aikuisiällä!
Minä myös olen hävennyt rintojani koko ikäni. On huojentavaa kuulla, että meitä on muitakin eivätkä omat tuubini ole edes pahimmasta päästä. Mikä on tietysti ihan kamalaa niille, joiden ovat
Luulin myös, että olen vain ollut niin hölmö, etten ole tajunnut ajoissa hankkia liivejä. Minä kehityin aikaisin, rintani alkoivat kasvamaan jo kolmannella-neljännellä luokalla, koska olin pulska lapsi. Siskoni oli samanlainen ja muistan, että meillä oli tuohon aikaan samanlaiset rinnat. Mutta hänen pyramideistaan tuli tavalliset tissit, minulle tuli rumat ja suipot.
Muistan kun 12-vuotiaana vihasin rintojani yli kaiken. Ne olivat suuremmat kuin muilla ikäisilläni, ne roikkuivat ja niiden alle kertyi hikeä. Ne hölskyivät juostessa ja yöllä ne liiskautuivat alleni vinoon. Yritin kurittaa rintojani ja edelleen joskus vääntelen sitä tunnotonta nahanpalaa nännipihan päällä, johon haluaisin iskeä vaikka hakaneulan pitämään rinta edes jotenkin kuosissa. Aika itsetuhoisaa siis.
Myöhemmin sairastuin syömishäiriöön ja vasta nyt tajuan, että näillä saattaa olla yhteys. Koska olen aina vihannut rintojani, olen ajatellut myös, että oikein laihana ne melkein katoavat. Noh, roikkuvat patalaput eivät tietenkään ole kauniimmat, mutta...
Nykyäänkin vihaan niitä. Ne ovat kuin jokin ylimääräinen osa. Yölläkin herään joskus siirtämään roikkutissin niin, että se leviää tasaisesti alleni. Kun mieheni hyväilee rintojani, vetäydyn pois, koska en voi uskoa, että hän tosissaan pitäisi niistä. Kuinka kukaan voisi? Nännit ovat hävettäneet alusta saakka, ne ovat olleet tunnottomat, löysät ja raskaat. Mutta sen voin sanoa, että on tilanne vähän helpottunutkin lasten saamisen myötä.
Minä nimittäin olen siitä onnellisessa asemassa, että näistä b-kupin vitseistä on tullut maitoa kuin saavista. Ensimmäisen lapsen kanssa oli suuria ongelmia, hän ei saanut rinnasta kiinni, ihan sama oliko rintakumi vai ei. Kukaan, siis ei kukaan osannut auttaa. Neuvolantäditkin vain ihmettelivät ja sanoivat, että yritä nyt vaan. Olin 20-vuotias ja itkin vauvan kanssa yhtä huutoa. Lypsin pulloon, kuritin kelvottomia utareitani ja vauva sai rintamaitoa.
Toisen ja kolmannen kanssa imetys onnistui, koska nänni oli niin venynyt lypsämisestä. Ja nyt nännit ovat paremmat kuin koskaan.
Vieläkin leikkaus käy joskus mielessä, mutta toisaalta yritän ensin selvittää pääni ja oppia rakastamaan tätäkin puolta itsessäni. Onhan se epäreilua, ettei koskaan ole ollut kauniita rintoja, mutta toisaalta nyt kolmen lapsen äitinä aika monella muullakin vastaavassa tilanteessa ne jo roikkuvat. Muuten kroppani on hyvässä kunnossa ja rintalihasten ansiosta, jos nämä olisivat normaalit, ne varmaan olisivat suht hyvässä kunnossa ottaen huomioon tilanteen eli ne imetykset.