Solmu-Elli
Olen ajautunut täydelliseen umpikujaan elämässäni. Nyt tilanne on se, että en pysty nukkumaan enkä syömään, itkettää ja ahdistaa.
Taustat:
25-vuotiaana naimisiin 2 v seurustelun jälkeen. Kiltti ja kultainen ymmärtäväinen mies, kuitenkin toistaalta ehdoton ja jyrkkä, pitää tiukat säännöt. Mm minun toiveeni avioehdosta ja oman sukunimen pitämisesti torjui ehdottomasti.
2 aviovuoden jälkeen selvisi että meillä on miehestä johtuva lapsettomuus. Aloitettiin hoidot joiden seurauksena/ansiosta syntyi v 2004 ihanat terveet kaksoset. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen. Mies oli tukena, hoiti lapsia todella paljon. Vuoden äitiysloman jälkeen mies piti vuoden virkavapaan ja oli lasten kanssa kotona.
7 aviovuoden jälkeen olin ensimmäisen kerran uskoton miehelleni, työreissu, ennestään tuntematon mies. Tämän jälkeen vastaavia tapauksia muutama n "kerran vuodessa". Miksi? en tiedä. Halusin ehkä kostaa miehelleni (?) koska hän lasten syntymän jälkeen keskittyi pääasiassa lasten kanssa touhuamiseen, meillä ei ollut enää yhteistä aikaa/harrastuksia, seksielämä näivettyi hyvin vähiin. Mieheni ei ole koskaan ollut erityisen hyvä huomioimaan minua naisena. On kyllä aina muistanut kaikki merkkipäivät.
1.5 v sitten äkillinen ihastuminen työkaveriin, huuma, kerroin miehelle, roikuttiin yhdessä, minulla sivusuhde, mies ei tahtonut eroa. Tämän vuoden alusta muutin ensin erilleni, sitten uuden miehen kanssa yksiin ja hain lopulta eroa. Lasten varsinainen koti entisessä yhteisessä kodissamme, asuvat käytännössä 50/50 meillä molemmilla.
4 kk sitten oli keskenmeno, nyt olen raskaana, avioeron harkinta-aika päättyy pian. NYT juuri NYT olen alkanut haihatella takaisin vanhaan. Tulevan ex-miehen hyvät puolet ovat alkaneet kertautua mielessä, uuden rakkauden huuma on haihtunut niin että näen nyt uuden miesystäväni huonotkin puolet (joita ei tietysti alkuun ollut). Lasten ikävä ja suru kuormittaa. Ex-mies on myös surullinen, eron ositukset käikki täysin tekemättä, talon kohtalo auki jne.
Miten voi kohta 40-v ihan täyspäinen ihminen ajautua tähän.
Naurakaa, pilkatkaa, lohduttakaa. Anything.
Taustat:
25-vuotiaana naimisiin 2 v seurustelun jälkeen. Kiltti ja kultainen ymmärtäväinen mies, kuitenkin toistaalta ehdoton ja jyrkkä, pitää tiukat säännöt. Mm minun toiveeni avioehdosta ja oman sukunimen pitämisesti torjui ehdottomasti.
2 aviovuoden jälkeen selvisi että meillä on miehestä johtuva lapsettomuus. Aloitettiin hoidot joiden seurauksena/ansiosta syntyi v 2004 ihanat terveet kaksoset. Sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen. Mies oli tukena, hoiti lapsia todella paljon. Vuoden äitiysloman jälkeen mies piti vuoden virkavapaan ja oli lasten kanssa kotona.
7 aviovuoden jälkeen olin ensimmäisen kerran uskoton miehelleni, työreissu, ennestään tuntematon mies. Tämän jälkeen vastaavia tapauksia muutama n "kerran vuodessa". Miksi? en tiedä. Halusin ehkä kostaa miehelleni (?) koska hän lasten syntymän jälkeen keskittyi pääasiassa lasten kanssa touhuamiseen, meillä ei ollut enää yhteistä aikaa/harrastuksia, seksielämä näivettyi hyvin vähiin. Mieheni ei ole koskaan ollut erityisen hyvä huomioimaan minua naisena. On kyllä aina muistanut kaikki merkkipäivät.
1.5 v sitten äkillinen ihastuminen työkaveriin, huuma, kerroin miehelle, roikuttiin yhdessä, minulla sivusuhde, mies ei tahtonut eroa. Tämän vuoden alusta muutin ensin erilleni, sitten uuden miehen kanssa yksiin ja hain lopulta eroa. Lasten varsinainen koti entisessä yhteisessä kodissamme, asuvat käytännössä 50/50 meillä molemmilla.
4 kk sitten oli keskenmeno, nyt olen raskaana, avioeron harkinta-aika päättyy pian. NYT juuri NYT olen alkanut haihatella takaisin vanhaan. Tulevan ex-miehen hyvät puolet ovat alkaneet kertautua mielessä, uuden rakkauden huuma on haihtunut niin että näen nyt uuden miesystäväni huonotkin puolet (joita ei tietysti alkuun ollut). Lasten ikävä ja suru kuormittaa. Ex-mies on myös surullinen, eron ositukset käikki täysin tekemättä, talon kohtalo auki jne.
Miten voi kohta 40-v ihan täyspäinen ihminen ajautua tähän.
Naurakaa, pilkatkaa, lohduttakaa. Anything.