Pohdintaa & pohdintaa
Olen noin kolmekymppinen nainen. Kuten tämänikäisille on tyypillistä, useat ystäväni ovat yhä etenevässä määrin menneet naimisiin tai kihloihin, hankkineet lapsia, ostaneet asuntoja jne.
Itse olen ollut parisuhteessa viisi vuotta nuoremman miehen kanssa jo lähes kaksi vuotta.
Kaikkia aiempia suhteitani on leimannut jonkinlainen kepeys. Kuten esimerkiksi:
- Kaverit eivät ole sisäistäneet meitä parina. Ystävät eivät ajattele meitä tyyliin "Ville ja Maija". Juhliin ei tule yhteisiä kutsuja. He eivät välttämättä edes ajattele että olemme varattuja.
- Keväällä ei voi suunnitella seuraavan syksyn tapahtumia, kun ei tiedetä ollaanko yhdessä.
- Kaikki tulevaisuuteen liittyvät puheet ovat liittyneet läpänheittoon.
- Jos ex yhtäkkiä ihastui toiseen, hän ei suhtautunut asiaan ohimenevänä juttuna. Sen hetkinen suhde meni automaattisesti poikki ja hypättiin uuden matkaan.
- Pidempikin suhde on voitu päättää Facebookissa, tekstarilla yms.
- Ei olla oltu yhdessä parina perheen ym. sukulaisten yhteyksissä.
- Suhde ei kestä tilapäistä välimatkaa ja erilläänoloa.
En kaipaa enää sellaista.
Meidän suhteemme on hyvällä pohjalla monessa mielessä. Elämäntilanteissamme on sekä eroavaisuuksia että samankaltaisuuksia. Mies opiskelee unelma-ammattiinsa ja itse olen vakitöissä, mutta pohdin myös alani jatko-opintoja. Suhteemme alussa minua hieman hirvitti ikäeromme, mutta asiaa pohdittuani ja ihmisten kanssa keskusteltuani olen sisäistänyt sen, että viisi vuotta on tämän ikäisenä aivan normaalia. Tietyissä asioissa se on tietysti tullut esiin, mutta ongelmatilanteista on selvitty pääsääntöisesti puhumalla asiat läpi.
Ystävieni viimeaikaisia elämäntapahtumia seuratessani olen kuitenkin havahtunut tunteeseen, että minäkin kaipaan vakiintumista (lapsia en tosin hyvin suurella todennäköisyydellä tule hankkimaan.) Ystävien tilanteet eivät herätä kauhua, vaan huomaan jopa tuntevani pientä haikeutta. En tiedä, siinä yhdistyy ilon lisäksi pieni (positiivisen) kateuden häivähdys siitä, että jotkut uskaltavat "julistaa" omaa rakkauttaan ja sitoutumistaan, sekä ottaa riskejä uskoen siihen että suhde kantaa. Se on mielestäni rohkeaa yhä tänä päivänäkin, vaikka jatkuvasti puhutaan eroluvuista jne.
Samalla pidän kuitenkin erittäin epätodennäköisenä, että minun seurustelukumppanini tekisi tällaista. Hän kyllä puhuu, että haluaa olla kanssani "nyt ja tulevaisuudessa". Kun mietin hänen ystäväpiiriään, joka on hänelläkin tausta jota vasten itseään usein peilaa, niin siellä vakavasti sitoutuneet pariskunnat ovat harvinaisia. Yksi pidempään yhdessä asunut pari on, mutta muut ovat on-off-suhteissa, säätävät eri ihmisten kanssa, on muutaman kuukauden juttuja jne. Lisäksi miehen opiskelijastatus tuntuu vaikuttavan siten, että hän mieltää olevansa muutostilassa.
Toisaalta, kun asiaa miettii, niin on myös 25-vuotiaita jotka ovat hyvinkin sitoutuneita, eli tämä alkanee olla sen ikäisillä jo enemmän riippuvaista muusta kuin iästä. Opiskelijoitakin on nykyään monen ikäisiä.
Mietin samalla, että on ehkä vähän hupsua antaa sitoutumiselle niin suuri painoarvo, ja pitäisi vain elää tässä hetkessä. Mutta missä iässä ihminen saa ja voi alkaa esittää vaatimuksia parisuhteensa laadun suhteen? Jos 18-vuotiaan kohdalla ajatellaan, että "liian nuori, aikaa on", niin eikö ole sitten ihan luonnollista, että 30-vuotiaan kohdalla asiat ovat jo toisin?
Mutta huomaan miettiväni mitä saan ja voin edellyttää nykyiseltä suhteeltani. Onko viisi vuotta ikuisesti välillämme muutakin kuin numerona? Siis onko tämä ikävaiheeseen ja elämäntilanteeseen liittyvä eristiriita joka tasoittuu jossain vaiheessa?
Tahtoisin kuulla toisten ajatuksia, varsinkin jos täällä on muita sellaisia, joilla on enemmän tai vähemmän ikäeroa kumppaniin.
Itse olen ollut parisuhteessa viisi vuotta nuoremman miehen kanssa jo lähes kaksi vuotta.
Kaikkia aiempia suhteitani on leimannut jonkinlainen kepeys. Kuten esimerkiksi:
- Kaverit eivät ole sisäistäneet meitä parina. Ystävät eivät ajattele meitä tyyliin "Ville ja Maija". Juhliin ei tule yhteisiä kutsuja. He eivät välttämättä edes ajattele että olemme varattuja.
- Keväällä ei voi suunnitella seuraavan syksyn tapahtumia, kun ei tiedetä ollaanko yhdessä.
- Kaikki tulevaisuuteen liittyvät puheet ovat liittyneet läpänheittoon.
- Jos ex yhtäkkiä ihastui toiseen, hän ei suhtautunut asiaan ohimenevänä juttuna. Sen hetkinen suhde meni automaattisesti poikki ja hypättiin uuden matkaan.
- Pidempikin suhde on voitu päättää Facebookissa, tekstarilla yms.
- Ei olla oltu yhdessä parina perheen ym. sukulaisten yhteyksissä.
- Suhde ei kestä tilapäistä välimatkaa ja erilläänoloa.
En kaipaa enää sellaista.
Meidän suhteemme on hyvällä pohjalla monessa mielessä. Elämäntilanteissamme on sekä eroavaisuuksia että samankaltaisuuksia. Mies opiskelee unelma-ammattiinsa ja itse olen vakitöissä, mutta pohdin myös alani jatko-opintoja. Suhteemme alussa minua hieman hirvitti ikäeromme, mutta asiaa pohdittuani ja ihmisten kanssa keskusteltuani olen sisäistänyt sen, että viisi vuotta on tämän ikäisenä aivan normaalia. Tietyissä asioissa se on tietysti tullut esiin, mutta ongelmatilanteista on selvitty pääsääntöisesti puhumalla asiat läpi.
Ystävieni viimeaikaisia elämäntapahtumia seuratessani olen kuitenkin havahtunut tunteeseen, että minäkin kaipaan vakiintumista (lapsia en tosin hyvin suurella todennäköisyydellä tule hankkimaan.) Ystävien tilanteet eivät herätä kauhua, vaan huomaan jopa tuntevani pientä haikeutta. En tiedä, siinä yhdistyy ilon lisäksi pieni (positiivisen) kateuden häivähdys siitä, että jotkut uskaltavat "julistaa" omaa rakkauttaan ja sitoutumistaan, sekä ottaa riskejä uskoen siihen että suhde kantaa. Se on mielestäni rohkeaa yhä tänä päivänäkin, vaikka jatkuvasti puhutaan eroluvuista jne.
Samalla pidän kuitenkin erittäin epätodennäköisenä, että minun seurustelukumppanini tekisi tällaista. Hän kyllä puhuu, että haluaa olla kanssani "nyt ja tulevaisuudessa". Kun mietin hänen ystäväpiiriään, joka on hänelläkin tausta jota vasten itseään usein peilaa, niin siellä vakavasti sitoutuneet pariskunnat ovat harvinaisia. Yksi pidempään yhdessä asunut pari on, mutta muut ovat on-off-suhteissa, säätävät eri ihmisten kanssa, on muutaman kuukauden juttuja jne. Lisäksi miehen opiskelijastatus tuntuu vaikuttavan siten, että hän mieltää olevansa muutostilassa.
Toisaalta, kun asiaa miettii, niin on myös 25-vuotiaita jotka ovat hyvinkin sitoutuneita, eli tämä alkanee olla sen ikäisillä jo enemmän riippuvaista muusta kuin iästä. Opiskelijoitakin on nykyään monen ikäisiä.
Mietin samalla, että on ehkä vähän hupsua antaa sitoutumiselle niin suuri painoarvo, ja pitäisi vain elää tässä hetkessä. Mutta missä iässä ihminen saa ja voi alkaa esittää vaatimuksia parisuhteensa laadun suhteen? Jos 18-vuotiaan kohdalla ajatellaan, että "liian nuori, aikaa on", niin eikö ole sitten ihan luonnollista, että 30-vuotiaan kohdalla asiat ovat jo toisin?
Mutta huomaan miettiväni mitä saan ja voin edellyttää nykyiseltä suhteeltani. Onko viisi vuotta ikuisesti välillämme muutakin kuin numerona? Siis onko tämä ikävaiheeseen ja elämäntilanteeseen liittyvä eristiriita joka tasoittuu jossain vaiheessa?
Tahtoisin kuulla toisten ajatuksia, varsinkin jos täällä on muita sellaisia, joilla on enemmän tai vähemmän ikäeroa kumppaniin.